Aihearkisto: Abikolumni

Ohikiitävää

Tuntuu jotenkin haikealta, mutta samaan aikaan helpottavalta. Nyt on koittanut se hetki, kun meidän ikäluokastamme on tullut koulun vanhimpia. Vihdoin olemme abeja, joiden elämä on täynnä vanhojen asioiden loppuun viemistä ja samaan aikaan monien uusien asioiden aloittamista. On hankalaa tajuta, että aika täällä meidän söpössä ja idyllisessä Hyrylän toimipisteessämme on kohta jo oikeastaan ohi. Lukioelämä tuli tutuksi jo pari vuotta sitten, kun me silloin pienet ysiluokasta juuri ja juuri selvinneet elämästä tietämättömät teinit valloitimme lukiota ensimmäistä kertaa. Kaikki tuntui silloin niin isolta ja monimutkaiselta. Pari vuotta myöhemmin voin sanoa, että ongelmat olivat tuolloin suhteellisen pieniä.

Vaikka meidän abien mahdollisuudet viettää aikaa täällä lukion käytävillä ovat vähentyneet sitten ykkösluokan jälkeen joka ikinen koulupäivä, on silti tätä matkaa vielä jonkin verran jäljellä. Itse en malta odottaa, mitä kaikkea yhteistä tekemistä vielä keksimme meille abeille. Parhaimpia muistoja lukion ajalta taskuun on kerätty nimenomaan yhteisistä tapahtumista ja onnistumisista. Meillä oli huikeat wanhojen tanssit, jotka nostattivat yhteishenkeä ja tekivät porukastamme tiiviin ja yhteisöllisen. Eivätkä abitelttailu ja TJ-100-päivä unohdu koskaan! 

Toisaalta välillä meidänkin pitää tarttua “härkää sarvista” ja tehdä vähän töitäkin. Syyskuu 2022 oli monelle meistä jännittävää aikaa, kun ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset alkoivat jo pikkuhiljaa tuntua liiankin todellisilta. Sormia napsauttamalla kirjoitukset olivatkin jo totista totta, ja oli aika näyttää parastaan. Pakko kyllä myöntää, että se “näyttää parastaan” ei välttämättä toteutunut, ihan niin kuin suunniteltiin. Onneksi pääsemme heti keväällä ottamaan uusintaottelun ja näyttämään itsellemme, mutta myös muille, että olemme haparoiden, pienten askelten kautta päässeet jo pitkälle aikuisuuden kynnyksen yli. Ainakin toivon niin. 

On jotenkin hassua ajatella, että sen lisäksi, että meistä abeista on tullut ja tulee virallisesti aikuisia nyt abivuoden aikana, on ihanaa tajuta, että olemme tehneet sen yhdessä. Vaikka miss koronan vierailu yritti laittaa vähän kapuloita rattaisiin laskemalla hetkellisesti tunnelmaa, silti meidän tämän hetkisten abien tahti ei ole hidastunut. Kaikki on niin sanotusti koettu. Ne kliseiset ylä- ja alamäet, jotka ovat muuten ihan todellisia, ovat nyt jo vähenemään päin. Eli toisin sanoen olemme jo voiton puolella, jos ei oteta huomioon stressin määrää siitä, mitä tapahtuu lukion jälkeen. Nimittäin ainakaan minulla ei ole mitään hajua. 

Okei, huijasin. Totta kai aina on pieni haju siitä, mitä voisi tapahtua, mutta kaikki on vielä epävarmaa. Monta vuotta olen lähtenyt kesälomalle tietäen, että koulu jatkuu loman jälkeen normaalisti. Nyt loman jälkeen en palaa tuttuun ja turvalliseen, vaan on aika kääntää sivua ja katsoa, mitä seuraava luku elämässä tuo tullessaan. Lukion jälkeen kaikkien polut vievät vääjäämättä eri suuntiin. Toisaalta se on ehkä ihan okei. Ihmiset muuttuvat ja tilanteet vaihtelevat. Pitää vain ottaa tiukemmin kaiteesta kiinni ja luottaa siihen, että oli sitten hyvää tai pahaa, kaikella on tarkoitus. Mutta vielä tätä lukioaikaa ja “varmaa” elämää on jäljellä, joten eiköhän nautita siitä vielä täysin siemauksin. 

Kumpi mieluummin, syventymispäivät vai päättöviikko?

Lukiossamme järjestettiin tämän syksyn 1. periodissa päättöviikkojärjestelmän sijaan syventymispäiväkokeilu. Syventymispäivät herättivät monenlaisia mielipiteitä opiskelijoiden välillä. Lopulta kuitenkin johtoryhmässä päätettiin luopua niistä, ja palata takaisin tavanomaiseen päättöviikkoon.

Syventymispäivät poikkesivat perinteisestä päättöviikosta vahvasti. Syventymispäivällä tarkoitettiin sitä, että periodilla oli periaatteessa kaksi koeviikkoa. Riippuen kuitenkin siitä, päättikö kurssin opettaja pitää kokeen vai jonkinlaisen muun arvioitavan työn. Syventymispäivät sijoittuivat periodin puolivälille ja loppupuolelle.

Varsinkin näin abiturienttina koin, että syventymispäivät toivat ainoastaan kielteisiä puolia. Syksyn ylioppilaskirjoituksiin lukeminen muuttui haastavammaksi, kun piti panostaa päättöviikon sijaan kahteen koeviikkoon. Syventymispäivät kuitenkin herättivät joillekin opiskelijoille positiivisia ajatuksia. Niissä oli myös plussana se, että 8-palkki saatiin koeviikkoon mukaan.

Koulumme opiskelijoilla oli vahvat mielipiteet ja sanavalta uuteen syventymispäivään. Syventymiskokeilun jälkeen kerättiin periodipalautetta, jossa kielteistä palautetta oli reilusti. Palautteeseen reagointiin nopeasti, minkä jälkeen tehtiinkin päätös, että niistä luovutaan. Itselleni oli ainakin iso helpotus kuulla, että perinteinen päättöviikko tulee takaisin!

Lukiomme ei ollut ainoa lukio, joka kokeili uutta ja erilaista päättöviikkojärjestelmää. Muun muassa Espoon lukiossa kokeiltiin hieman samanlaista järjestelmää. Koepäivän aikana saattoi olla yhden sijaan kaksi koetta, niin kuin meilläkin, mutta heidän koeviikolleen tuotiin myös lisäksi oppitunteja. Heidän periodinsa piti sisällään yhden tiivistetyn koeviikon ja uuden projektiviikon, joka lyhykäisyydessään tarkoittaa sitä, että opiskelijoilla on päivän aikana samaa ainetta peräkkäin kolme 75 minuutin pituista tuntia.

Espoon lukiossa jouduttiin ottamaan käyttöön kuntalaisaloite liittyen koe- ja projektiviikoon muutokseen. Meidän lukiossamme kuntalaisaloitteeseen ei kuitenkaan ollut tarvetta. Opiskelijoiden ääni otettiin todella hyvin huomioon, ja muutokset syventymispäiviin tehtiin nopeasti.

On hienoa, että lukiommme opiskelijoiden mielipiteet otetaan huomioon, koska sillä tavoin parannetaan opiskelijoiden motivaatiota! Opiskelijoiden äänten vaikutuksella on erittäin paljon merkitystä, sillä kaikkia päätöksiä ei kuulu tehdä ilman meitä.

Vaikeuksien kautta voittoon

On tullut se aika vuodesta, jolloin me abit saamme vihdoin huokaista helpotuksesta – ylioppilaskirjoitukset ovat takana päin. Valtava lukion oppimäärä kulminoitui muutamaan viikkoon kylmässä liikuntasalissa. Nyt saamme karistaa olkapäiltämme vuosia meitä painaneet taakat ja jatkuvan stressin. Kesäkuussa kirmaamme valkolakit päässä vihreämmille laitumille kohti kirkasta tulevaisuutta. Tai niin me olemme ainakin kuvitelleet.

Mielikuvia lukion viimeisestä keväästä on rakennettu kauan. Yli vuoden kestänyt poikkeusaika on latistanut arjen, tehnyt opiskelusta vaikeampaa ja riistänyt meiltä tärkeät virstanpylväät: penkkarit ja abiristeilyn. Voimme toki kiittää onneamme, että meille suotiin tavallinen ensimmäinen vuosi lukiossa ja saimme tanssia ikimuistoiset vanhat. Voiko niistä kuitenkaan tuntea erityistä kiitollisuutta, kun ovat oletusarvo normaalissa lukiokokemuksessa?

Vaikka suurin työ on takana päin ja se itsessään on ilon aihe, meille abeille on ollut karvas pettymys luopua ansaitsemastamme lopetuksesta lukiolle. Luulisi, että tämä vuosi olisi ollut kaikkea muuta kuin tätä: yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä. Ajoittain tuntuu lähes epäreilulta, että kohtalo jakoi meille tällaiset kortit.

Toisaalta tässä ikävässä tilanteessa on tärkeää miettiä, miten poikkeusolot ovat palvelleet meitä ja kasvattaneet meitä ihmisinä. Jos tästä harmaasta pilvestä täytyisi siis etsiä hopeareunus, se olisi tämä: meidän haasteenamme oli sopeutua. Tulevaisuus muuttuu vuosi vuodelta epävarmemmaksi, työmarkkinoita ja ilmastonmuutosta myöten. Sopeutumiskyky tulee taatusti olemaan kultaakin kalliimpi ominaisuus, ja sen tärkeys tulee korostumaan entisestään. 

Sen lisäksi, että poikkeusolot antoivat meille abeille ja muille lukiolaisille aimo annoksen opetuksia tosielämästä – asiat eivät aina vastaa odotuksia, elämässä tulee eteen pettymyksiä, haasteet ovat vaikeita mutta päihitettävissä – ovat lukiovuodet itsessään antaneet meille paljon eväitä tulevaisuuttamme ajatellen. Olemme saaneet sivistyä taitavien opettajien käsissä. Monesti kuulee opiskelijoiden pohtivan, mitä hyötyä vaikkapa derivoinnista tai psykologisista suuntauksista on ”oikeassa elämässä”, mutta luulen, ettei niitä opetella siksi, että ne osattaisiin ulkoa vielä toinenkin jalka on haudassa, vaan siksi, että tieto tekee meistä parempia ihmisiä.

Me abit voimme aiheellisesti kuuluttaa, että olemme päässeet vaikeuksien kautta voittoon. Helppoa lukio ei varmasti ole muutenkaan, mutta vallitsevat olosuhteet tekivät siitä meille entistä haastavamman. Ansaitsemmekin itseltämme erityiskiitoksen siitä, että jaksoimme tarpoa vaikeiden aikojen läpi. 

Koronasta huolimatta koen, että vain taivas on meidän unelmiemme rajana. Mahdollisuuksia on äärettömästi, ja olemme etuoikeutettuja saadessamme valita niistä vapaasti. Nyt on kuitenkin aika levätä, palautua ja pysähtyä elämän äärelle. Olen vaalinut poikkeusaikojen koetellessa isältäni saamaa yksinkertaista viisautta: valmiissa maailmassa ei ole kiire mihinkään. Ruusut ja sukulaiset kyllä odottavat minua poikkeusolojen toisella puolen.

Uskoa, kärsivällisyyttä ja toivoa, abit!

Vuosi 2020 on kohdellut koko maailmaa kurjasti. Vaikka Suomi on säästynytkin pahimmalta koronakriisiltä, on pandemia vaikuttanut meihin abeihin ikävin tavoin. Etäopiskelu haittasi syksyn kirjoituksia, tj100-jatkot jouduttiin perumaan, ja näillä näkymin myös penkkareiden ja abiristeilyn onnistuminen on vaakalaudalla. Jos koronarajoitukset jatkuvat pitkälle kevääseen, voi olla mahdollista, että lakkiaiset ja ylioppilasjuhlat joudutaan järjestämään poikkeustilanteen mukaisesti.

On siis perusteltua sanoa, että tänä vuonna valmistuvalle vuosiluokalle kulunut lukukausi on ollut antikliimaksinen. Tämä vuosi ei ole näyttänyt perinteiseltä abivuodelta, vaan sitä on varjostanut huoli ja koronarajoitukset. Monesti tuntuu siltä, ettemme ole abeja lainkaan, sillä viimeiseen vuoteen perinteisesti yhdistettyä hauskanpitoa ja rentoutta ei juuri ole näkynyt. Tämän vuoden piti olla ylioppilaskirjoituksia huolimatta elämämme vapain vuosi ennen ”oikeaan maailmaan” ja korkeakouluarkeen astumista.

Siksi monille ensi keväänä valmistuville lukion päättyminen aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Olemme valmiita siirtymään elämissämme eteenpäin, mutta toisaalta tunnemme, että emme saa vaativalle lukiotaipaleelle kunnollista päätöstä. Abivuodelle sijoittuvat valmistumisriitit ovat riistetty meiltä pois. Sen lisäksi, että emme saa ansaitsemaamme päätöstä lukion loppumiselle, monia mietityttää poikkeusolojen vaikutus korkeakouluhakuihin.

Toivoa ei silti ole menetetty. Toistaiseksi koronatartunnat ovat pysyneet Suomessa hallinnassa. Suojaa antava rokote on tuloillaan, eikä virallisia päätöksiä ensi kevään menoista ole tehty. Tässä vaiheessa kaikki on käytännössä vielä mahdollista. Toivon siis abitovereiltani uskoa, kärsivällisyyttä ja jaksamista kaiken tämän kaaoksen keskellä, jotta saisimme suoritettua viimeisen vuotemme lukiossa kunnialla loppuun.

Loppurutistus käyntiin

Abivuoden viimeisetkin hauskuudet ovat nyt ohi, ja on aika vakavoitua hetkeksi. Penkkarit sekä abiristeily menivät, ja nyt istutaan takaisin pöydän ääreen ja kaivetaan vielä viimeiset kerrat lukiokirjat esiin. Kevään ylioppilaskirjoitukset odottavat aivan kulman takana, ja loppurutistus on tehtävä nyt.

Monilla abeilla alkaa nyt viimeistään hälyttävä paniikki, sillä ensimmäiset kirjoitukset alkavat jo tällä viikolla. Tulevaisuuden suunnitelmista kysellään joka puolelta, ikään kuin nyt olisi se hetki, jona olisimme päättäneet tulevaisuuden ammattimme. Hui! Varmasti monella on jo suunta tiedossa ja unelmia tavoiteltavina. Kolmen vuoden ajan olemme abien kanssa kulkeneet samaa polkua. ja nyt olemme vihoviimeistä kertaa samassa veneessä: panikoimassa valmistumisesta ja kirjoituksista. Tämän jälkeen tiemme erkanevat, ja kaikki lähtevät omiin suuntiinsa, tavoittelemaan omia unelmiaan.

Abivuosi meni hurjan nopeasti ohi. Ihmeellisempää on kuitenkin se, että myös koko lukiovuosi hurahti silmänräpäyksessä ja nyt olemme viittä vaille valmiita lukiosta valmistumiseen. Abeilla on tähän mennessä jo kaikki lukion 75 kurssia suoritettuna, eli lukio on nyt ohi. Enää puuttuu viimeinen silaus ylioppilastutkinnosta.

Kuitenkin, vaikka koulun loppuminen onkin hieman haikeaa aikaa, odotan silti innolla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mihin tehtäviin elämässäni päädyn. On kuitenkin aika kiittää opettajia ja koulun henkilökuntaa sekä suunnata katse kohti uusia haasteita.

Viimeinen erä koittaa

Lukiouramme on nyt viimeistä silausta vaille valmis. Penkkarit ovat edessä, ja lukuloma viimeinkin alkamassa.Viime viikolla saimme tehtyä preliminäärikokeet ja aloitimme valmistautumisen. Lukusuunnitelmien kuuluisi olla valmiina, motivaatio kohdillaan ja ajankäyttö todella harkittua. Emme ole enää samalla tavalla palaamassa koulun penkeillä samaan tuttuun kouluumme, vaan keskitymme opiskeluun kotona. Maaliskuun kirjoitukset ovat edessämme taas nopeammin kuin uskommekaan.

Lähes kolmen vuoden takainen opiskelu on nyt melkein tiensä päässä. Me abit olemme enää kirjoituksia vaille valmiita. Mutta opiskelumme ei todellakaan pääty niihin. Heti kirjoitusten jälkeen edessämme on taas suuria haasteita kohdattavaksi, nimittäin jatko-opintojen yhteishaku. Tämä on seuraava suuri vaihe meidän elämässämme, joka vie meitä suurella harppauksella eteenpäin, aivan kuten lukiokin teki.

Ilmassa on selkeää stressiä kirjoituksista, samalla kuitenkin myös iloa ja haikeutta koulun päätyttyä. Samat tutut kasvot eivät ole enää vastaanottamassa ja kertomassa kuulumisia. Tämä kuitenkin on yksi siirtymäriitti elämässämme, joka meidän täytyy kohdata. Kuitenkin aina ystävät ja muistomme säilyvät.

Hetken tauko ennen viimeistä erää

Syksy on meille abeille kiireistä aikaa. Sen aikana suurin osa meistä on suorittanut jo osan valkolakkiin vaadittavista ylioppilaskirjoituksista. Kohta edessämme on jo joululoma. Jos lukion ajattelisi olevan kuin jääkiekko-ottelu, olisi tämä syksy ollut toinen erä, jonka aikana on otettu vastustajasta mittaa ja selvitetty strategiaa viimeiseen koitokseen.

Joululoma on kuin toinen erätauko, jonka tarkoituksena on selvittää, onko joukkue valmis kohtaamaan pahamaineisen Ylioppilastutkintolautakunnan. Joululomaa voisi siis pitää toisena erätaukona, jonka aikana tulee varmistaa jaksaminen ja energiatasojen pysyminen riittävällä tasolla viimeisessä erässä. Joululoman aikana tulee myös rentoutua. Vaikka ylioppilastutkinnon merkitystä jatko-opiskelussa on kasvatettu, tulee lukion silti olla kivaa tekemistä eikä hampaat irvessä tehtävää pakkopullaa.

Syksy sen kuin kiitää

Syksy on ollut meille abeille kiireistä aikaa. On ollut paljon arkista koulutyötä sekä Ylioppilastutkintolautakunnan järjestämät piknik-hetket koulumme liikuntasalissa, joita voi myös kutsua ylioppilaskirjoituksiksi. Näillä kokeilla on suuri merkitys tulevaisuutemme kannalta, tai ainakin niin meidän on annettu ymmärtää. YTL palautti juuri syksyn kokeiden arvosanat. Tämä herätti osassa oppilaissa hilpeyttä, osassa taas pettymystä. Kokeiden painoarvot, vastuullisuus ja siirtyminen aikuisuuteen luovat suuren kasan paineita pieneen hetkeen.

Kirjoituksiin valmistautuminen oli pitkä ja työläs prosessi. Kokeisiin alettiin lukea jo hyvissä ajoin kesälomalla, jottei koulun alettua iskisi paniikki. Kaikillahan tunnetusti eiv’t samanlaiset suunnitelmat toimi, joten oli useita abeja, jotka ilmoittivat menevänsä koettelemukseen lukematta.

Kokeeseen meneminen, eväiden pakkaaminen ja teippaus sekä koetilanteessa omalle paikalle siirtyminen olivat todella ahdistavia tilanteita. Se kaikki, mihin olimme itseämme valmistaneet, oli oikeasti tapahtumassa juuri nyt. Hiki valui otsalta ja sydän tykytti. Ehtisikö kuudessa tunnissa tehdä kaiken vaadittavan? Rehtori ilmoitti kokeen alkaneeksi. Se oli menoa nyt.

Kun kokeet olivat ohi, pystyimme huokaisemaan helpotuksesta.  Kirjoitukset olivat nyt ohi, mutta vain vähäksi aikaa. Pian keväällä odottaa sama urakka suuremmalla koemäärällä. Lukemisesta pääsi siis eroon vain hetkeksi. Joululoma tähtäimessämme joudumme jälleen alkaa laatia itsellemme lukusuunnitelmaa kevättä varten. Tästä se taas lähtee, pitkä jakso pänttäämistä, jota lukio ja lakki meiltä vaativat.

Mihin kakkosvuosi oikein katosi?

Kevät on lukiolaiselle aina mieleistä aikaa. Aurinko alkaa lämmittää, ulkona pystyy olemaan, ja sisäpihan pingispöytäkin alkaa houkutella lukiolaisia ulos luokistaan. Lukion toista vuotta kutsutaan yleensä lukion rankimmaksi vuodeksi. Silloin selvitetään, kuka on valmis tekemään töitä abivuonna ja kuka on valmistautunut saamaan kuuluisaakin kuuluisamman imbrobaturin.

Meille kakkosille toinen vuosi on ollut hieno vuosi. Olemme saaneet tanssia vanhojen tanssit. Olemme saaneet kunnian olla koulumme vanhimpia, ja olemme saaneet kasapäin erilaisia tehtäviä valmistautuaksemme edessä häämöttäviin kirjoituksiin. Kirjoitukset ovat lukiokoulutuksen Graalin malja. Tuntuu, että kirjoitukset ovat elämän ja kuoleman kysymys ja että ne ratkaisevat kaiken. Näinhän asia onkin. Kirjoituksilla alkaa olla entistäkin suurempi vaikutus siihen, mihin pääsemme jatkossa opiskelemaan. Hyvä ylioppilastodistus ei toki takaa, että menestyisi elämässä, mutta se antaa enemmän avaimia tulevaisuuteen.

Tuntuu, että kakkosella aika olisi mennyt kuin siivillä. Jaksot ovat täynnä kursseja, deadlinet painavat päälle, ja pohdimme sitä, mitä teemme tulevaisuudellamme. Onneksi meillä on vielä aikaa miettiä. Syksyllä edessä on abivuosi, lukiouran kohokohta. Abivuoden sanotaan olevan lukion ehkä mieleenpainuvin vuosi. Edessä ovat suurimmalla osalla ensimmäiset kirjoitukset ja niihin valmistautuminen. Onneksi niitä ennen on vielä ansaittu kesäloma.

Maaliviiva häämöttää!

Perjantait ovat aina ihania, mutta tämä perjantai on omaa luokkaansa: viimeinen preliminäärikoe ja näin ollen myös viimeinen päättöviikko lukiossa on takana. Jee! Viisi kuuden tunnin harjoitusylppäriä antoivat esimakua tulevasta koitoksesta ja saivat huomaamaan, että lomalle on tarvetta – lukulomalle. Ensimmäisten kurssien sisällöt ovat paksun pölykerroksen alla aivojen perukoilla, joten ei kai auta muuta kuin tarttua pölynimuriin ja ruveta hommiin.

Hetkeäkään ei ole varaa hengähtää, sillä ensimmäiseen äidinkielen kokeeseen on enää vain reilu viikko aikaa. Se viikko kuluu syksyn kirjoitusten tapaan supernopeasti, kun nyt stressaamisen lisäksi myös abigaalan ja penkkareiden loppuviimeistelyt vaativat aikaa ja energiaa. Annan vinkkinä kakkosille, että jos sattuu löytymään joku rako illan tansseihin valmistautumisen lomassa, kannattaa tulla torstaina kurkkaamaan ennen puolta päivää auditorioon. Abigaalassa on luvassa menoa ja meininkiä, kiusallisia hetkiä abeille ja opettajille sekä hulvatonta videomateriaalia! ;)

Kolmosjaksossa on suurimmalla osalla kurssit jo niin hyvällä mallilla, ettei koulussa tarvitse käydä kuin muutamilla kertauskursseilla. Nyt viimeistään alkaa ymmärtää, että kolmivuotinen yhteiselomme ikätovereiden kanssa on tulossa päätökseensä. Seuraavan kerran tapaamme kaikki penkkareissa ja niiden jatkoilla Tallinnassa, minkä jälkeen ainoa yhteinen tapahtuma tällä porukalla on enää lakitustilaisuus. Vaikka kirjoituksissa kärsimmekin kaikki yhdessä, on kuulumisten vaihtaminen ankarasti kielletty.

Ylppäreiden lisäksi tämän kevään haasteena onkin sopeutua taas syömään lounasta ilman sekalaista kaveriporukkaa ympärillä ja hyväksyä, ettei viikon kuumimpia juoruja voi enää jakaa kätevästi välitunneilla vaan on sovittava erillinen tapaaminen tai hoidettava tilannekatsaus puhelimitse. Kavereiden näkemistä ei voi pitää enää itsestäänselvyytenä, mutta toisaalta ei myöskään tarvitse enää yrittää väkisin tulla ihan jokaisen rinnakkaisluokkalaisen kanssa toimeen vain tulevien ryhmätöiden varalta.

Nyt meillä abeilla, ja miksei muillakin, on siis hyvä hetki miettiä, mitä lukiosta haluaa vektoreiden, lauseenvastikkeiden ja liian lyhyiden yöunien aiheuttamien silmäpussien lisäksi ottaa mukaansa. Lukiossa solmitut ystävyyssuhteet voivat parhaimmillaan kestää loppuelämän, mutta älä epäröi päästää irti sellaisista, jotka kuluttavat enemmän energiaasi kuin ylläpitävät sitä. On lukion jälkeen edessä sitten korkeakoulujen pääsykoe, armeija tai välivuosi, ovat tulevat kuukaudet loppuelämämme kannalta lähes yhtä tärkeitä, ellei tärkeämpiä, kuin noin sata edellistä kuukautta koulun penkillä. Käyttäkäämme ne siis viisaasti sellaisten asioiden ja ihmisten parissa, jotka auttavat meitä jaksamaan. Maaliviiva häämöttää!