Aihearkisto: Kolumnit

Ohikiitävää

Tuntuu jotenkin haikealta, mutta samaan aikaan helpottavalta. Nyt on koittanut se hetki, kun meidän ikäluokastamme on tullut koulun vanhimpia. Vihdoin olemme abeja, joiden elämä on täynnä vanhojen asioiden loppuun viemistä ja samaan aikaan monien uusien asioiden aloittamista. On hankalaa tajuta, että aika täällä meidän söpössä ja idyllisessä Hyrylän toimipisteessämme on kohta jo oikeastaan ohi. Lukioelämä tuli tutuksi jo pari vuotta sitten, kun me silloin pienet ysiluokasta juuri ja juuri selvinneet elämästä tietämättömät teinit valloitimme lukiota ensimmäistä kertaa. Kaikki tuntui silloin niin isolta ja monimutkaiselta. Pari vuotta myöhemmin voin sanoa, että ongelmat olivat tuolloin suhteellisen pieniä.

Vaikka meidän abien mahdollisuudet viettää aikaa täällä lukion käytävillä ovat vähentyneet sitten ykkösluokan jälkeen joka ikinen koulupäivä, on silti tätä matkaa vielä jonkin verran jäljellä. Itse en malta odottaa, mitä kaikkea yhteistä tekemistä vielä keksimme meille abeille. Parhaimpia muistoja lukion ajalta taskuun on kerätty nimenomaan yhteisistä tapahtumista ja onnistumisista. Meillä oli huikeat wanhojen tanssit, jotka nostattivat yhteishenkeä ja tekivät porukastamme tiiviin ja yhteisöllisen. Eivätkä abitelttailu ja TJ-100-päivä unohdu koskaan! 

Toisaalta välillä meidänkin pitää tarttua “härkää sarvista” ja tehdä vähän töitäkin. Syyskuu 2022 oli monelle meistä jännittävää aikaa, kun ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset alkoivat jo pikkuhiljaa tuntua liiankin todellisilta. Sormia napsauttamalla kirjoitukset olivatkin jo totista totta, ja oli aika näyttää parastaan. Pakko kyllä myöntää, että se “näyttää parastaan” ei välttämättä toteutunut, ihan niin kuin suunniteltiin. Onneksi pääsemme heti keväällä ottamaan uusintaottelun ja näyttämään itsellemme, mutta myös muille, että olemme haparoiden, pienten askelten kautta päässeet jo pitkälle aikuisuuden kynnyksen yli. Ainakin toivon niin. 

On jotenkin hassua ajatella, että sen lisäksi, että meistä abeista on tullut ja tulee virallisesti aikuisia nyt abivuoden aikana, on ihanaa tajuta, että olemme tehneet sen yhdessä. Vaikka miss koronan vierailu yritti laittaa vähän kapuloita rattaisiin laskemalla hetkellisesti tunnelmaa, silti meidän tämän hetkisten abien tahti ei ole hidastunut. Kaikki on niin sanotusti koettu. Ne kliseiset ylä- ja alamäet, jotka ovat muuten ihan todellisia, ovat nyt jo vähenemään päin. Eli toisin sanoen olemme jo voiton puolella, jos ei oteta huomioon stressin määrää siitä, mitä tapahtuu lukion jälkeen. Nimittäin ainakaan minulla ei ole mitään hajua. 

Okei, huijasin. Totta kai aina on pieni haju siitä, mitä voisi tapahtua, mutta kaikki on vielä epävarmaa. Monta vuotta olen lähtenyt kesälomalle tietäen, että koulu jatkuu loman jälkeen normaalisti. Nyt loman jälkeen en palaa tuttuun ja turvalliseen, vaan on aika kääntää sivua ja katsoa, mitä seuraava luku elämässä tuo tullessaan. Lukion jälkeen kaikkien polut vievät vääjäämättä eri suuntiin. Toisaalta se on ehkä ihan okei. Ihmiset muuttuvat ja tilanteet vaihtelevat. Pitää vain ottaa tiukemmin kaiteesta kiinni ja luottaa siihen, että oli sitten hyvää tai pahaa, kaikella on tarkoitus. Mutta vielä tätä lukioaikaa ja “varmaa” elämää on jäljellä, joten eiköhän nautita siitä vielä täysin siemauksin. 

Kumpi mieluummin, syventymispäivät vai päättöviikko?

Lukiossamme järjestettiin tämän syksyn 1. periodissa päättöviikkojärjestelmän sijaan syventymispäiväkokeilu. Syventymispäivät herättivät monenlaisia mielipiteitä opiskelijoiden välillä. Lopulta kuitenkin johtoryhmässä päätettiin luopua niistä, ja palata takaisin tavanomaiseen päättöviikkoon.

Syventymispäivät poikkesivat perinteisestä päättöviikosta vahvasti. Syventymispäivällä tarkoitettiin sitä, että periodilla oli periaatteessa kaksi koeviikkoa. Riippuen kuitenkin siitä, päättikö kurssin opettaja pitää kokeen vai jonkinlaisen muun arvioitavan työn. Syventymispäivät sijoittuivat periodin puolivälille ja loppupuolelle.

Varsinkin näin abiturienttina koin, että syventymispäivät toivat ainoastaan kielteisiä puolia. Syksyn ylioppilaskirjoituksiin lukeminen muuttui haastavammaksi, kun piti panostaa päättöviikon sijaan kahteen koeviikkoon. Syventymispäivät kuitenkin herättivät joillekin opiskelijoille positiivisia ajatuksia. Niissä oli myös plussana se, että 8-palkki saatiin koeviikkoon mukaan.

Koulumme opiskelijoilla oli vahvat mielipiteet ja sanavalta uuteen syventymispäivään. Syventymiskokeilun jälkeen kerättiin periodipalautetta, jossa kielteistä palautetta oli reilusti. Palautteeseen reagointiin nopeasti, minkä jälkeen tehtiinkin päätös, että niistä luovutaan. Itselleni oli ainakin iso helpotus kuulla, että perinteinen päättöviikko tulee takaisin!

Lukiomme ei ollut ainoa lukio, joka kokeili uutta ja erilaista päättöviikkojärjestelmää. Muun muassa Espoon lukiossa kokeiltiin hieman samanlaista järjestelmää. Koepäivän aikana saattoi olla yhden sijaan kaksi koetta, niin kuin meilläkin, mutta heidän koeviikolleen tuotiin myös lisäksi oppitunteja. Heidän periodinsa piti sisällään yhden tiivistetyn koeviikon ja uuden projektiviikon, joka lyhykäisyydessään tarkoittaa sitä, että opiskelijoilla on päivän aikana samaa ainetta peräkkäin kolme 75 minuutin pituista tuntia.

Espoon lukiossa jouduttiin ottamaan käyttöön kuntalaisaloite liittyen koe- ja projektiviikoon muutokseen. Meidän lukiossamme kuntalaisaloitteeseen ei kuitenkaan ollut tarvetta. Opiskelijoiden ääni otettiin todella hyvin huomioon, ja muutokset syventymispäiviin tehtiin nopeasti.

On hienoa, että lukiommme opiskelijoiden mielipiteet otetaan huomioon, koska sillä tavoin parannetaan opiskelijoiden motivaatiota! Opiskelijoiden äänten vaikutuksella on erittäin paljon merkitystä, sillä kaikkia päätöksiä ei kuulu tehdä ilman meitä.

Liikutko sinä tarpeeksi?

Kuva: Salla Lahtinen
Kuva: Salla Lahtinen

Nuorten liikunta ja liikkumattomuus on ajankohtainen aihe. Lasten liikuntatutkimus paljastaa lasten alhaisen mielenkiinnon liikuntaa kohtaan. Aihe on tärkeä, koska nuoret liikkuvat liian vähän. Teko eli Terve koululainen -sivuston mukaan alle puolet nuorista liikkuu liikuntasuositusten mukaisesti. Mitä hyötyä liikunnasta sitten on? Liikunta on merkittävä osa kasvun ja kehityksen turvaamista. Tämän lisäksi liikunta lisää iloa ja antaa virtaa, helpottaa oppimista ja keskittymistä, vahvistaa sydäntä, keuhkoja, lihaksia ja luita, parantaa unta ja mahdollistaa uusien kavereiden saamisen. 

Nuorten liikuntasuositus kehottaa nuorta kouluikäistä liikkumaan reippaasti vähintään tunnin päivässä. Tämän lisäksi nuoren tulee liikkua kolmena päivänä viikossa teholtaan rasittavaa kestävyystyyppistä liikuntaa ja toisena kolmena päivänä lihasvoimaa ja luustoa vahvistavaa liikuntaa. Kestävyyttä voi parantaa helposti nostamalla sykettä ja hengästymällä päivittäin. Tärkeintä on liikkuvuuden monipuolisuus. Monipuolisuus mahdollistaa erilaisten liikuntataitojen kehittymisen. Liikunnan ohella on tärkeä muistaa istumisen tauottaminen. Työpaikalla ja koulussa se jää usein huomioimatta. 

Miksi nuoret liikkuvat vähän, ja mihin liikuntaan kohdistuva kiinnostus on hävinnyt? Toisilla voi olla syynä vapaa-ajan puute. Tällöin aika halutaan käyttää kavereiden kanssa olemiseen. Osalla syynä on ulkoiset tai sosiaaliset paineet, joiden takia ei uskalleta aloittaa uutta harrastusta, vähäinen motivaatio ja sen kautta liikunnasta muodostunut epämiellyttävä mielikuva tai koululiikunnassa liika kilpailuhenki ja suorituspaine. 

Vähäinen liikunta voi kuitenkin aiheuttaa esimerkiksi mielialan ja unenlaadun laskua sekä verensokerin kohoamista. Liikkumattomuus altistaa monille sairauksille, kuten kakkostyypin diabetekselle, sydän- ja verisuonisairauksille ja osteoporoosille. Lisäksi liikkumattomuus vaikuttaa heikompaan aivojen toimintaan ja oppimiseen, jotka voivat heijastua aikuisiällä esimerkiksi työllistymisen vaikeuksina. 

Miten nuoret sitten saadaan liikkumaan entistä enemmän ja nuorille suunnattujen liikuntasuositusten mukaisesti? Mikä motivoi liikkumaan? Nuorten tulee kokea liikunta positiivisena asiana. Liikkumisen halua voi lisätä esimerkiksi liikkumalla kaverin kanssa yhdessä. Liikkumisen takana voi olla halu esimerkiksi paremmasta terveydestä, unen laadusta, mielialasta, kunnosta, kestävyydestä, ryhdistä tai tavoitteiden saavuttamisesta. Liikunta on helpompaa, kun se on itselle mieleistä ja siitä on muodostunut rutiini. Siksi nuorten tulisi pohtia, mitkä tekijät lisäävät omaa motivaatiota liikuntaan.

Elämä ennen somea

Palataan alkuun ajassa taaksepäin. Kahdeksan vuotta sitten olin pieni mukula, jonka elämä oli suhteellisen mutkatonta. Kävin koulussa, harkoissa, leikin ja ajattelin, että tällaista elämän kuuluukin olla: helppoa. Palataan nyt nuo kahdeksan vuotta takasinpäin, nykyhetkeen. Mikä on muuttunut? Ei oikeastaan mikään muu kuin oikeastaan kaikki. Elämähän koostuu aikalailla samoista palasista kuin kahdeksan vuotta sitten, mutta silti jokin on radikaalisti muuttunut. Väitän, että se, mikä on oleellisesti muuttunut on, että sosiaalisesta mediasta on tullut järjettömän iso osa jokaisen nuoren elämää. 

Ennen kuin kukaan ehtii puolustautua, aion väittää vastaan. Mietitäänpä arkielämän esimerkki. Menet bussilla iltapäiväruuhkan aikaan. Pieni katsaus kanssamatkustajiin, ja huomaat, että oikeastaan kaikki selaavat Instagramia ja Snapchattia, kuuntelevat musiikkia tai tuijottavat uusia Tiktokeja. Jos nyt ihan totta puhutaan, itsekin kuulun näihin kyseisiin matkustajiin, jotka suojautuvat muilta ihmisiltä sosiaalisen median avulla. Mutta juuri tämä onkin se ongelma. Sosiaalinen media on tuonut mukanaan paljon uutta ja ihmeellistä, mutta se on myös riistänyt monelta halun käyttää omia sosiaalisia taitojaan. Haluan puhua ihmisille, aidosti tutustua heihin ja muodostaa uusia ystävyyssuhteita. 

Onko meistä tullut sitten sosiaalisen median orjia? Välillä tuntuu siltä, että luotamme sosiaaliseen mediaan enemmän kuin itseemme. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, kuinka suuriksi ennakkoluulot kasvavat sosiaalisen median myötä. Nykypäivänä jokaisella ihmisellä tuntuu olevan jokaisesta jonkin näköinen mielipide ilman, että on edes koskaan tavannut kyseistä henkilöä. Turhauttavaa! Monella on sellainen kuva, että kun toista seuraa Instagramissa ja ollaan snäppikavereita, toisen tuntee läpikotaisin, vaikka oikeasti tietää vain murto-osan, jos edes sitäkään. 

Tulee oikeastaan aika surullinen olo, kun ajattelee, että esimerkiksi meidän vanhempamme ovat eläneet niitä aikoja, kun sosiaalinen media oli vain yksi iso kysymysmerkki. Elettiin hetkessä ja täysillä, ilman että joka toinen sekunti täytyi ilmoittaa muille Snapchatissa missä menee, mitä tekee ja kenen kanssa. Ihmisiinkin tutustuttiin oikeasti oikeina ihmisinä eikä Instagramin profiilien tuotoksina. Mutta ajat ovat muuttuneet.

Palataan vielä kerran kahdeksan vuotta ajassa taaksepäin. Ajattelen itse ainakin, että juuri me olemme sitä ikäluokkaa, jonka lapsuus oli vielä kulta-aikaa ennen sosiaalisen median  läpimurtoa. Olen oikeastaan tästä hyvinkin kiitollinen. Jokainen varmaan muistaa lipunryöstöt, kirkonrotat, peilin, ja kaikki nämä tyhmimmätkin ideat, jotka ihan pienenä toteuttiin. Nykyään varmaan nämä kaikki pelitkin on siirretty internetin ihmeelliseen maailmaan, eikä kukaan oikeastaan enää tiedä noista vanhoista hyvistä ajoista. 

Haluaisin ajatella pelkästään sosiaalisen median hyviä puolia ja sitä, mitä kaikkia mahdollisuuksia se on tuonut meidän elämäämme. Mutta kaikilla asioilla on kaksi puolta, ja niin on myös sosiaalisella medialla. On tärkeää myös elää sosiaalisen median ulkopuolella, vaikka tuntuukin, että nykyään sosiaalisen median ja ihmisen välinen suhde muistuttaa lähinnä pahanlaatuista symbioosia. En voi, enkä halua sanoa, että elämä on parempaa ilman sosiaalista mediaa, mutta pienellä vähentämisellä elämästä saattaa yhtäkkiä tulla paljon mielenkiintoisempaa eikä ehkä niin ennalta arvattavaa. 

Vaikeuksien kautta voittoon

On tullut se aika vuodesta, jolloin me abit saamme vihdoin huokaista helpotuksesta – ylioppilaskirjoitukset ovat takana päin. Valtava lukion oppimäärä kulminoitui muutamaan viikkoon kylmässä liikuntasalissa. Nyt saamme karistaa olkapäiltämme vuosia meitä painaneet taakat ja jatkuvan stressin. Kesäkuussa kirmaamme valkolakit päässä vihreämmille laitumille kohti kirkasta tulevaisuutta. Tai niin me olemme ainakin kuvitelleet.

Mielikuvia lukion viimeisestä keväästä on rakennettu kauan. Yli vuoden kestänyt poikkeusaika on latistanut arjen, tehnyt opiskelusta vaikeampaa ja riistänyt meiltä tärkeät virstanpylväät: penkkarit ja abiristeilyn. Voimme toki kiittää onneamme, että meille suotiin tavallinen ensimmäinen vuosi lukiossa ja saimme tanssia ikimuistoiset vanhat. Voiko niistä kuitenkaan tuntea erityistä kiitollisuutta, kun ovat oletusarvo normaalissa lukiokokemuksessa?

Vaikka suurin työ on takana päin ja se itsessään on ilon aihe, meille abeille on ollut karvas pettymys luopua ansaitsemastamme lopetuksesta lukiolle. Luulisi, että tämä vuosi olisi ollut kaikkea muuta kuin tätä: yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä. Ajoittain tuntuu lähes epäreilulta, että kohtalo jakoi meille tällaiset kortit.

Toisaalta tässä ikävässä tilanteessa on tärkeää miettiä, miten poikkeusolot ovat palvelleet meitä ja kasvattaneet meitä ihmisinä. Jos tästä harmaasta pilvestä täytyisi siis etsiä hopeareunus, se olisi tämä: meidän haasteenamme oli sopeutua. Tulevaisuus muuttuu vuosi vuodelta epävarmemmaksi, työmarkkinoita ja ilmastonmuutosta myöten. Sopeutumiskyky tulee taatusti olemaan kultaakin kalliimpi ominaisuus, ja sen tärkeys tulee korostumaan entisestään. 

Sen lisäksi, että poikkeusolot antoivat meille abeille ja muille lukiolaisille aimo annoksen opetuksia tosielämästä – asiat eivät aina vastaa odotuksia, elämässä tulee eteen pettymyksiä, haasteet ovat vaikeita mutta päihitettävissä – ovat lukiovuodet itsessään antaneet meille paljon eväitä tulevaisuuttamme ajatellen. Olemme saaneet sivistyä taitavien opettajien käsissä. Monesti kuulee opiskelijoiden pohtivan, mitä hyötyä vaikkapa derivoinnista tai psykologisista suuntauksista on ”oikeassa elämässä”, mutta luulen, ettei niitä opetella siksi, että ne osattaisiin ulkoa vielä toinenkin jalka on haudassa, vaan siksi, että tieto tekee meistä parempia ihmisiä.

Me abit voimme aiheellisesti kuuluttaa, että olemme päässeet vaikeuksien kautta voittoon. Helppoa lukio ei varmasti ole muutenkaan, mutta vallitsevat olosuhteet tekivät siitä meille entistä haastavamman. Ansaitsemmekin itseltämme erityiskiitoksen siitä, että jaksoimme tarpoa vaikeiden aikojen läpi. 

Koronasta huolimatta koen, että vain taivas on meidän unelmiemme rajana. Mahdollisuuksia on äärettömästi, ja olemme etuoikeutettuja saadessamme valita niistä vapaasti. Nyt on kuitenkin aika levätä, palautua ja pysähtyä elämän äärelle. Olen vaalinut poikkeusaikojen koetellessa isältäni saamaa yksinkertaista viisautta: valmiissa maailmassa ei ole kiire mihinkään. Ruusut ja sukulaiset kyllä odottavat minua poikkeusolojen toisella puolen.

Millaista on elää kaksosena?

Monet sanovat, että olisi mahtavaa, jos heillä olisi kaksonen, joku, joka ymmärtää kaiken, ja joku, jonka kanssa jakaa kaikki ajatukset. En taida edes liioitella, kun sanon, että riitelimme kaksoissiskoni kanssa joka päivä neljävuotiaasta kymmenvuotiaaksi asti. Emme yksinkertaisesti sietäneet toisiamme. Tietenkin olimme samoissa pihaleikeissä mukana ja leikimme keskenämme, mutta hyvin usein leikit johtivat kirkumiseen tai lyömiseen.

Yksi suurimmista ongelmista oli, että meillä oli samat kaverit. Emme saaneet lähes koskaan viettää aikaa kaverin kanssa niin, ettemme molemmat olisi olleet paikalla. Onneksi ala-asteen loppupuolella opimme tulemaan toimeen ja nykyään harvemmin edes riitelemme.

Siskoni ja minä lähdössä ensimmäistä kertaa kouluun (Huomatkaa vaatetus!)

Olimme pieninä niin samannäköisiä, ettemme edes itse tunnista vanhoista valokuvista, kumpi olemme. Sukulaisemme saattoivat välillä sekoittaa meidät, mutta siihen olimme jo tottuneet. Ala-asteella opettajat eivät millään päässeet perille, kumpi oli kumpi, ja olihan sekoitetuksi tuleminen aika hauskaakin välillä. Mutta ei, me emme juksanneet opettajia ja vaihtaneet luokkia tai käyneet tekemässä toisten kokeita. Se on kyllä jäänyt hieman kaduttamaan.

Muistan yläasteelta useammankin tilanteen, jossa vain toinen meistä oli aktiivinen tunnilla viitaten ja vastaten, mutta jostain syystä molemmille ilmestyi aktiivisuusmerkintä Wilmaan. Saimmepahan ainakin ylimääräisiä aktiivisuusmerkintöjä!

Lahjakulttuuri oli meidänkin perheessämme hyvin perinteinen, mitä kaksosiin tulee. Se ainakin tuli selväksi, että kaksosille ostetaan aina samat lahjat… Oli jo harvinainen muutos, kun lahjat olivat samat, mutta eriväriset!

Vaihteeksi samoissa vaatteissa

Tässä vielä muutamat plussat ja miinukset:

– Turhautuminen toisen jatkuvaan läsnäoloon! Onhan sitä tullut jo aika monta vuotta oltua samoissa piireissä toisen kanssa. Tämän takia vaadimme muun muassa ala-asteella päästä eri luokille.

– Etenkin nuorempana tuli olo, ettei meitä pidetty yksilöinä. Meiltä usein kysyttiin, missä toinen puoliskomme on. Vaikka vitsiksihän se oli tarkoitettu, alkoi kymmenien kertojen jälkeen tuntumaan, emmekö voisi elellä myös yksilöinä.

+ Kommunikointi on todella helppoa; toinen ymmärtää lähestulkoon kaiken mitä toinen höpöttää, oli se kuinka abstraktia tai kyseenalaista tahansa.

+ Vaatteiden lainaaminen! Kävelen usein kouluaamuina suoraan siskoni vaatekaapille ja sanon, että menen ”shoppailemaan”.

Ajatuksia feminismistä

Yläkouluikäisenä minulla oli usein päälläni t-paita, jossa luki isoilla vaaleanpunaisilla kirjaimilla “FEMINIST”. Kuljin paita päällä ylpeästi, sillä koin, että feminismi on aatteena ihanan voimaannuttava ja oikeudenmukainen, ja halusin mainostaa muille jotakin merkityksellistä Adidaksen tai Niken sijaan. Eräänä päivänä koulun jälkeen veljeni tuli vaivautuneena koputtamaan huoneeni oveen kertoakseen minulle, että joukko poikia oli aivan ihmeissään kysynyt häneltä, onko siskosi ihan oikeasti feministi. En ymmärtänyt syytä ihmettelyyn, tarkoittaahan feminismi sukupuolten välistä tasa-arvoa ajavaa aatetta. Minulla oli oletus, että jokainen täysjärkinen ihminen on tietysti feministi. Poikien kommentista tuli silti epävarma olo, ja paita jäi kaappiin. Nykyään ymmärrän, että todennäköisin syy aiheuttamalleni hämmennykselle oli tietysti feminismiin liitetty häpeällinen stigma: feministi on radikaali, ällöttävä miestenvihaaja, vähäpätöisyyksiin takertuva huumorintajuton läksyttäjä. 

Tekstikokoelma Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY, 2016) koostuu kirjailija Eveliina Talvitien kertomuksista ja filosofisista pohdinnoista feminismiin, seksismiin ja naiseuteen liittyen. Kirja on nopealukuinen ja koukuttava, sillä jokainen kokoelman essee on kerronnallisessa muodossa ja kieli on nokkelan oivaltavaa. Talvitie käy sulavaa vuoropuhelua kuuluisien filosofien, tieteilijöiden ja kirjailijoiden kanssa peilaamalla omia muistojaan ja ystäviensä kertomuksia intertekstuaalisiin viittauksiin. Esimerkiksi filosofien Beauvoirin ja Astellin ajatukset ovat esillä useasti, mikä luo teokselle asiantuntevan ja sivistyneen sävyn. Esseet on jäsennetty kolmeen osioon: Tyttö, Nainen ja Riivinrauta. Jako symboloi kirjailijan kehityskertomusta tytöstä feministiksi, tai kuten Talvitie asian itseironisesti ilmaisee, riivinraudaksi. Kirjan nimi viittaa ohjeita jakelevaan elämäntapaoppaaseen, mutta kyseessä on enemmänkin poliittinen pamfletti, joka haastaa lukijan tunnistamaan ajatusmallejaan ja kyseenalaistamaan yhteiskunnan maskuliinisia normeja.

Liian usein Suomen ajatellaan olevan maa, joka on saavuttanut absoluuttisen tasa-arvon, maa, jossa työ sukupuolten välisen eriarvoisuuden torjumiseksi ei ole enää relevanttia, maa, jossa feministi on työtön. Jos kuitenkin palauttaa mieleensä suomalaisen tasa-arvokehityksen historiaa, huomaa, että naiset saivat äänioikeuden vasta viime vuosisadan alussa ja aviovaimot vapautuivat miestensä holhouksesta vuonna 1930, mistä on aikaa noin yhdeksänkymmentä vuotta. Olisi naiivia olettaa, että tuossa ajassa kaikenlaiset naisia alentavat asenteet olisi jo saatu vedettyä historian vessanpöntöstä alas. Valitettavan usein erityisesti pojat ja miehet vaikuttavat olevan silti hanakasti sitä mieltä, että tasa-arvon parantamiseen pyrkiminen on ajanhukkaa. Talvitie ottaa samaan harhaluuloon kantaa kirjansa luvussa Rekkalesbo: “Hän katselee minua kuin avaruusoliota. Hän kertoo, ettei ymmärrä, miten mitään sortoa voi olla. Hän on itse kohdellut aina kaikkia naisia täysin tasa-arvoisesti. Minä. Aina. Kaikkia. Eli sortoa ei ole. Koskaan. Paitsi Saudi-Arabiassa. Miksiköhän tasa-arvon tilan tietävät tarkalleen juuri ne ihmiset, jotka eivät ole aiheeseen lainkaan perehtyneet?”

Missä naisten kohtaama sorto sitten on, jos Suomea pidetään kansainvälisestikin tasa-arvon mallimaana? Meillä on kuuluisa “naishallitus”, ja sukupuoli ei estä tyttöjä kouluttautumasta korkealle. Saavutammeko tasa-arvon, kun kaikissa instituutiossa istuu tasan saman verran naisia ja miehiä? Pitääkö naisille suunnata etuuksia positiivisen diskriminaation periaatteella anteeksipyytävässä hengessä? Itse uskon, että tasa-arvo ei ole staattinen tila, johon voidaan päästä tietyillä täsmätoimenpiteillä. Feminismiä tarvitaan aina, koska muuttuvan maailman myötä tasa-arvo on jatkuva projekti. Epätasa-arvoisuus ilmenee salakavalasti seksististen arvojen ja oletusten kautta, eikä niiden huomaaminen ole itsestäänselvää. Meidän täytyy voida kouluttaa itsemme huomaamaan rakenteisiin syöpynyt naisviha, opettaa lapsille kouluissa, että tytöt eivät ole luonnostaan hiljaisia tunnollisia hissukoita ja että pojat saavat itkeä ja kieltäytyä väkivaltaleikeistä. Tyttö-sanaa ei enää pidä käyttää haukkumasanana, ja poikien ilkeilyn palkitsemisen on loputtava. Patriarkaatissa pahoinvoivat aivan kaikki: miehet, naiset ja muunsukupuoliset.

“Tytöille arvioita alkoi tipahdella jo varhain. Tyttöä mittailtiin kisassa, johon hänet oli itsestään selvästi ilmoitettu, mutta jossa palkinto jäi epämääräiseksi”, Talvitie kuvailee. Lainaus osuu omien ajatusteni kanssa hyvin yhteen. Tyttönä elämiseen on liittynyt omalla kohdallani aina tunne arvioitavana olemisesta ja siitä, että minun täytyy ansaita muiden kunnioitus todistamalla itseni vakavasti otettavaksi. Varhaisteini-ikäisenä huomasin, että helpoiten kunnioituksen sai imitoimalla poikia. Pukeuduin farkkuihin, t-paitoihin, huppareihin ja kauluspaitoihin vältellen hameita ja muita tyttöyteen liitettyjä vaatekappaleita ruton lailla. Vannoin, etten ikinä vahingossakaan kikattaisi hysteerisesti, ostaisi hajuvettä, kantaisi käsilaukkua tai fanittaisi yhtäkään poikabändiä. Traagista tässä oli, etten tajunnut toimivani oikeastaan feminismin kultaisen säännön vastaisesti; eihän minun tasa-arvon puolestapuhujana olisi pitänyt pitää typerinä perinteisesti naisellisuuteen kuuluvia asioita. Toisaalta ehkä minä kapinoin ulkoapäin tunkevaa odotusta vastaan, että naisen tulisi näyttää naiselliselta eli suloiselta, hempeältä ja vaarattomalta.

Talvitie pohtii esseissään paljon kaksinaismoralismia, joka nyky-yhteiskunnan naiskuvaan sisältyy: naisen kuuluu olla kaunis mutta ei pinnallinen bimbo, seksikäs mutta ei tyrkky, tunnollinen mutta ei hikipinko ja menestynyt mutta ei dominoiva. Lisäksi hyvän naisen kuuluu olla nuori: “Iän näkyminen tarkoittaa, että on vanha. Pitäisi olla iätön. Jos ei ole, lakkaa kokonaan olemasta. Vanhemmat naisethan muuttuvat usein näkymättömiksi.“ Tämä huomio sai minut todella pohtimaan kohtaloani naisena. Olemmeko minä ja muut naispuoliset ystäväni vähemmän ihmisiä vanhoina? Kun mies ikääntyy, tulee hänestä “vanhempi herrasmies”. Mitä naisista tulee vanhoina? Vanhoja tanttoja, kukkahattutätejä ja rupsahtaneita rouvia? “Jakso, jolloin nainen on ‘ikäisensä’ eli sopiva, on olemattoman lyhyt, sillä loikka tytöstä tädiksi eli liian nuoresta liian vanhaksi on ohi hetkessä. Nainen tarvitsee hokkuspokkuksen. Hänen on kehityttävä osaajaksi ilman ikääntymistä – oltava osaava ikinuori, mutta täysin vaaraton. Sitten kestettävä tytöttely kuin hyvä jätkä“, Talvitie täsmentää. 

Kirjassa kuljetetaan mukana vertauskuvaa pipon kiristymisestä lähes jokaisessa luvussa. Tulkitsen, että pipon kiristymisellä symboloidaan turhautumista siitä, että Talvitie huomaa ympärillään epäoikeudenmukaisuuksia ja seksistisiä normeja, mutta näiden kyseenalaistaminen on työlästä, koska valtaosa ei noteeraa samoja muutostarpeita. Minunkin pipoani kiristää. On kiristänyt pienestä pitäen. Kirjan lukeminen antoi minulle voimaa ymmärtää ja sanoittaa kokemuksiani. Tahdon olla feministi, joka tukee naisia ja avartaa naisellisuuden käsitettä. En tahdo pääni sisälle Talvitien kuvaamaa “miehen katsetta”, joka päättää, mitä kannattaa pukea ja miten meikata, milloin olla hiljaa ja kuinka olla aina miellyttävä. Olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtämään, kuinka paljon itse olen hävennyt naiseuteen liitettyjä asioita. Tästä eteenpäin aion muuttaa ajattelutapaani, jotta en itse ylläpidä patriarkaalista pahoinvointia. Aion reflektoida omia ajatuksiani ja löytää itsestäni vaihteen, jolla jaksan kyseenalaistaa vallitsevia odotuksia, vaikka se tekisi minusta sietämättömän riivinraudan. Vain minä itse määritän, mikä on naisellista, ja haluan suoda saman vapauden kaikille muillekin naisille. 

Millaista on aloittaa lukio-opinnot?

Tänä vuonna lukio-opintojen aloittaneiden opiskelijoiden syksy on ollut poikkeuksellinen koronapandemian takia. Isoin muutos on ollut toisessa jaksossa alkanut osittainen etäopetus, mistä siirrytään kokoaikaiseen etäopetukseen kolmannessa jaksossa. Etäopetuksen mukana on tullut omat haasteensa, kuten tehtävien suurempi määrä. Joillekin etäopetus sopii paremmin kuin lähiopetus, toisille taas ei lainkaan. 

Lukio-opintoihin liittyy paljon ennakkoluuloja. Kannattaa heittää pois yläasteen ennakkoluulot ja aloittaa lukio puhtaalta pöydältä. Lukio-opintojen aloittamista helpotti ajatus siitä, etten ole ainoa tässä tilanteessa. Lisäksi lukiomme opettajat ovat olleet innostavia.

Useammat opiskelukaverini ovat kokeneet lukion raskaana, toiset taas yllättävän rentona ja toiset paljon kivempana kuin yläasteen. Kuulun itse tähän viimeiseen ryhmään. Mielestäni lukiossa opiskelu on paljon hauskempaa ja mielenkiintoisempaa kuin yläasteella. Vaikka lukiossa vaaditaan enemmän ja tietysti vastuuta tulee enemmän, tuntuu opiskelu silti helpommalta kuin yläasteella.

Monien opiskelijoiden mielestä lukio-opiskelussa haastavinta on se, että täytyy ottaa enemmän vastuuta omasta opiskelusta ja läksyistä. Samalla kuitenkin parhaimpiin puoliin kuuluu se, että saa valita itselle mieluisia kursseja. Näiden viimeisten neljän kuukauden aikana olen oppinut, että yllättävän moni reaaliaine tukee toinen toistaan, mistä on ollut paljon apua.

Muita muutoksia lukioon siirryttäessä on, että pitää itse ostaa tarvittavat kirjat ja että opiskelussa käytetään tietokonetta. Lukiossa kannattaa oppia se, että kaikessa ei voi pärjätä. Pitää sallia epäonnistumiset ja oppia virheistä. 

Jos jossain aineessa on ongelma, kysy opettajalta, vaikka kokisit kysymyksen olevan aivan typerä. Opettajat ovat täällä sitä varten, että voivat vastata meidän typeriin kysymyksiimme.

Yksi uusi asia lukiossa, mikä tulee mieleeni, on kurssimuotoisuus, joka vaatii alkuun hieman totuttelua. Kurssien valitseminen saattoi olla aluksi hieman haastavaa, mutta opinto-ohjaajien ja opettajien avulla sekin muodostui helpoksi. Onneksi aina saa apua pyydettäessä. 

Päätttöviikot saattavat kuulostaa hurjilta ja stressaavilta. Olen itse pitänyt niistä. On paljon mukavampaa, kun kaikki kokeet ovat samaan aikaan ja tietää, milloin ovat Kun jo kurssin aikana tekee töitä, on päättöviikolla paljon helpompaa.

Lukeminen kannattaa – aina

Viime aikoina olen opettanut luovaa kirjoittamista Ateenassa, peitellyt alkoholistiäitini humalaisia hölmöilyjä, herännyt jokaiseen aamuun eri kehossa ja sitten turhaan yrittänyt estää Evelynin kammottavan kuoleman. Olen työskennellyt japanilaisessa lähikaupassa, vaeltanut poltetun Lapin läpi kohti kotia ja elänyt ensirakkauden viiltävät alkuhetket.

“Miksi kirjoja kannattaa lukea?” kysyi nimettömäksi jäänyt abiturientti viime keväänä, kun keräsin kysymyksiä abien vihoviimeiselle äidinkielen oppitunnille. Jotakin on ehkä epäonnistunut kirjallisuuden opetuksessa, jos kysymys oli aito, mutta yhtä kaikki, kysymys on tärkeä.

Miksi meidän kannattaa lukea? Abiturientitkin ymmärsivät, että lukeminen laajentaa sanavarastoa. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Jari Hiltunen kertoo Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Äikät-blogissa tutkimuksesta, jonka mukaan paljon lukevan 17-vuotiaan sanavarasto voi olla jopa 70 000 sanaa, noin puolet kaikista kirjakielen sanoista, kun lukemattoman nuoren sanavarasto kattaa vain 15 000 sanaa.

Lukeminen opettaa kirjoittamaan. Vaikka nykylukiolainen on monella tapaa taitavampi kuin menneet sukupolvet, on äidinkielen taidoissa huomattavissa surullinen laskusuhdanne. Lukiolaiset eivät enää erota toisistaan vaikkapa sanojen tiedoton ja tietämätön merkitystä. Sekaisin menevät myös sellaiset sanaparit kuin väitös ja väite, henkinen ja hengellinen sekä lapsiperhe ja lapsellinen perhe. Sanavaraston kapeutumista huolestuttavampaa on kuitenkin tekstien virkkeiden ja kokonaisrakenteen hajoaminen. Tekstin rakentumisen periaatteitakin oppii lukemalla. Kun lukee hyvin kirjoitettuja tekstejä, oikeakielisyyssäännöt painuvat mieleen huomaamatta.

Minä en kuitenkaan lähesty lukemista hyötynäkökulmasta. Lukevan ihmisen on vaikea ymmärtää, mikseivät kaikki lue. Lukeminen antaa paljon enemmän. Koronavuosi on antanut ainakin minulle lisää aikaa lukemiseen. Lukemalla pääsen sukeltamaan tuntemattomiin maailmoihin, pystyn pakenemaan toisaalta pelottavaa virusta, toisaalta ankeaa arkea, jossa päiviä on vaikea erottaa toisistaan. Nyt kun emme voi matkustella, pääsemme kuitenkin lukemalla melkein mihin tahansa. Kirjojen maailmoja eivät edes rajoita todellisuuden lait. Voimme matkata menneeseen ja tulevaan, maailman toiselle puolelle ja avaruuteen, tuttuun lähiöön sekä Narniaan, Tylypahkaan ja Sumuvuorille. 

Mitä meidän sitten pitäisi lukea? Minun vastaukseni on: kaikkea. Mitä monipuolisemmin lukee, sitä enemmän oppii. Maailma on täynnä kirjoja. Jos venäläiset klassikot kiinnostavat, niihin toki kannattaa tarttua. Eivät ne syyttä ole nousseet klassikoiksi. Jos pölyiset tiiliskivet kuitenkin aiheuttavat pelonpuistatuksia, ei niitä ole mikään pakko lukea. Minä esimerkiksi rakastan Stephen Kingin kauhuromaaneja ja Lars Keplerin verisiä dekkareita. (Viimeisin Peilimies on tosin raakuudessaan jo melkein liikaa minulle.) Jos fiktio ei kiinnosta, kannattaa tarttua tietokirjaan.

Miksi nykynuoret sitten eivät lue? Itsekin tunnustan, että usein on helpompaa avata Netflix kuin tarttua kirjaan. Pitkän päivän jälkeen lukeminen tuntuu raskaalta. Lukeminen on kuitenkin taito, jota voi kehittää. Yksi kuntosalitreeni vain kipeyttää lihakset. Samalla tavalla pari kertaa vuodessa pakollisten äidinkielen kurssien romaanien lukeminen on vaivalloista ja hidasta. Jos salilla käy säännöllisesti, lihakset voimistuvat.  Lukunopeus ja tekstin ymmärtämisen taidotkin kehittyvät, kun lukemisesta tulee säännöllinen harrastus.

Lukemisen sanotaan edellisten lisäksi myös pidentävän ikää jopa kahdella vuodella, estävän muistisairauksia, parantavan keskittymiskykyä, vähentävän stressiä ja edistävän tasa-arvoa. Mitään haittaa lukemisesta ei ainakaan ole.