Aihearkisto: Kirjat

Sydänystävä pysyy, vaikka kaikki muu katoaisi

Elämä on vuosikymmenten mittainen ristiaallokko, josta kukaan ei selviä yksin. Matkaamme varten tarvitsemme rinnallemme henkilön, jonka olkapää on aina vapaana murheitamme varten. Tarvitsemme vahvan tukipilarin, joka hyväksyy, rakastaa ja kuuntelee. Emme tule toimeen ilman kättä, johon voi tarttua muiden voimien vetäessä kohti pohjaa. Saavutamme aidon onnen vasta löydettyämme ihmisen, jonka sisin on juurtunut pysyväksi osaksi meitä. Kohtaamme elämässämme ylitsepääsemättömiä vastoinkäymisiä, joista voimme kuitenkin selvitä. Tosiystävä pitää meidät koossa, kun olemme vaarassa hukkua, hajota. Kun putoamme pohjattomaan kuiluun, todellinen ystävä saa viimeisimmän hiussuortuvan kärjestä kiinni ja vetää meidät takaisin pinnalle kullankeltaiseen auringonvaloon. 

Sydänystävä näkee meidät sellaisena kuin olemme. Sydänystävä aistii murheemme, havaitsee pienimmätkin merkit, joita emme välttämättä itse tunnistaisi. Sydänystävien välillä vallitsee sanoinkuvaamattoman herkkä yhteys, joka antaa uskoa ja turvaa synkimpänäkin aikana. Kazuo Ishiguron romaani “Ole luonani aina” (Tammi 2005, suomentanut Helene Bützow) kertoo koskettavasti kolmen nuoren kasvutarinasta dystooppisessa 1990-luvun Englannissa. Ishiguron romaanissa eletään keskellä kauheuksia. Päähenkilöt Ruth, Kathy ja Tommy ovat kloonattuja ihmisiä, ja heidän elämäntehtävänään on luovuttaa elimiä muille ihmisille. Keskellä kauheuksien epätietoisuutta, riistoa ja pohjatonta epätoivoa ystävyys pitää nuoret kasassa. Heidät pitää raiteillaan periksiantamattoman kaunis ja taisteleva ystävyys. Heidät pitää pinnalla se syvä ja herkkä ystävyys, joka tuntee ihmisen läpikotaisin. He jaksavat elää toistensa vuoksi, toistensa puolesta. 

Ystävyys on puhtainta rakkautta, jonka elämässään voi kohdata. Aito ystävyys on kaunista. Aito ystävyys kokee, tuntee ja itkee. Aito ystävyys on kuin harvinainen lintulaji, jonka kohdatessaan on pysähdyttävä ja tehtävä kaikkensa pitääkseen siitä kiinni. Ylen artikkelissa “Ystävyys on mieletön munkki – yksikin riittää, jos se on hyvä” (yle.fi/uutiset, Marika Paaso, 21.8.2014, luettu 3.6.2021) pohditaan hyvän ystävyyden harvinaisuutta. Artikkelissa psykologi Tuija Matikka toteaa aidon ystävyyden olevan harvinaista, mutta tärkeää. Lapset tutustuvat helposti, mutta ystävyyden säilyminen eheänä ei ole itsestään selvää. Aikuisena rakennetut ystävyyssuhteet ovat harvinaisia. Lapsena pidin sydänystävääni selviönä. Luulin jokaisen vastaantulijan kantavan sydämessään tosiystävää, joka jakaa ilot ja surut, pettymykset ja onnenkiljahdukset. Luulin, että jokaisella ihmisellä on ystävä, jonka kanssa riidatkin ovat kauniita. Nykyään arvostan jokaista ystäväni kanssa jaettua hetkeä viimeistä sekuntia myöten. Arvostan ystävyyttämme sisimmästäni, tiedän sen olevan ainutlaatuista ja korvaamatonta. Arvostan myös ristiriitoja ja vaikeuksia, jotka tekevät ystävyydestämme aidon.   

Ystävyys kompastelee läpi elämän. Ystävyys ei säily täydellisenä. Sen pinta ei jää silkinpehmeäksi. Sydänystävät löytävät yhteisen tien vaikeuksienkin keskellä, kaikkialla. Syvä ystävyys kestää. Se kärsii, etsii ja raatelee, mutta kestää. Lapsena kohdattu ystävä on ainutlaatuinen. Lapsena alkaneeseen ystävyyteen kiteytyvät syvä ymmärrys, tunne ja kaikki elämän varrelta kerätyt muistot. Sielumme havahtuu, kun mieleemme palaavat muistot ihanimmista hetkistä auringonlaskussa ja muistot raastavasta itkusta ja itkun rauhoittavasta lohdutuksesta, joka kuivaa kyyneltemme virran yhä uudelleen. Ishiguron romaanissa muistot nähdään kauniina ja rakkaina: “Minun kalleimmat muistoni eivät varmasti haihdu koskaan. Menetin Ruthin ja menetin sen jälkeen Tommyn, mutta muistojani heistä en menetä koskaan.” Muistot elävät ja vastaavasti me elämme muistoissa. Elämää ja muistoja ei voi erottaa toisistaan. Tapaamme ystävämme tässä ja nyt, mutta voimme palata heidän luokseen myös muistoissa. Ishiguron romaanissa päähenkilöt ovat tunteneet toisensa lapsesta asti. He tuntevat toistensa syvimmät salaisuudet, he osaavat tulkita kokonaisia lauseita pelkkien silmien välityksellä. “Toivoin kuitenkin, että kun katsoimme toisiamme silmiin sen muutaman sekunnin ajan, hän osasi tulkita ilmeeni, aivan niin kuin minä olin osannut tulkita hänen ilmeensä.” Ystävyys koostuu muistoista ja ymmärryksestä, joka ei tarvitse sanoja.

Syvä ystävyys on harvinaista ja ainutlaatuista. Kuka päättää sydänystävistä? Kuinka kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen polut voivat kohdata, sekoittua ja täydentää toisiaan muodostaen aidon ystävyyden? Kuinka esikoulussa kohtaavat lapset valitsevat saman polun ja päättävät kulkea polkuaan käsi kädessä päästämättä milloinkaan irti? Sattuma ohjaa kaksi ihmistä yhteen, mutta kahden elämänpolun yhteenkietoutuminen vaatii muutakin. Ylen artikkelissa todetaan, että todellinen ystävyys vaatii avoimuutta, aitoa herkkyyttä ja valmiutta paljastaa sisimpänsä. On ihmisiä, joiden kohdalle sattuma ei ole tarjonnut kalleimpia antimiaan. On ihmisiä, jotka joutuvat kamppailemaan murheidensa kanssa yksin, kun rinnalla voisi yhtä hyvin kulkea maanpäällinen enkeli. “Jos ei ole kokenut ystävyyttä, ei osaa sitä kaivatakaan. Mutta on se mieletön munkki, jos pääsee sellaisen kohtaamaan.” Sydämeni jättää yhden lyönnin väliin ajatellessani elämää ilman ystävyyttä. Surun aalto valtaa mieleni ajatellessani sitä kaikkea haurasta ja arvokasta, jota ei saisi milloinkaan kokea.  

Olen onnekas, sillä saan jatkuvasti kokea ystävyyden tuoman rakkauden ja onnen. Tiedän olevani etuoikeutettu, kun minulla on sydänystävä, jonka kanssa tunnen olevani arvokas ja ihmeellinen, korvaamaton. Ishiguron romaanin päähenkilö Kathy menettää ystävänsä. Kykenen samaistumaan Kathyn taisteluun, siihen epätoivoon ja rakkauteen, jonka puolesta hän on valmis tekemään mitä tahansa. Olen valmis taistelemaan kuin Kathy. Olen valmis sivuuttamaan kaiken muun. Ystävyys ei ole helminauha, jonka voi sukeltaa takaisin meren pohjasta korun sinne pudottua. Ystävyys koostu hetkistä, ajasta, helisevästä naurusta ja luottamuksesta. Toisinaan näen itseni raivokkaana. Näen itseni pitämässä kiinni, repimässä ja taistelemassa, huutamassa ja särkymässä. Voin nähdä silmieni edestä sekunneissa välähtävät tunteet, jotka antavat voimaa ja jotka säilyvät ikuisesti, vaikka ihmiset eivät säilyisi. 

Sydänystävät on luotu toisilleen. Heidän polkunsa ovat kietoutuneet yhteen muodostaen yhteisen taipaleen. Heidän rakkaimmat muistonsa ovat juurtuneet syvälle maan alle, ja taakse jätetyt riidat lepäävät haudattuna yhteiseen hautaan. Ystävyys kasvaa jatkuvasti. Ystävyys oppii uutta. Vaikka ystävyys horjuu, se ei koskaan kaadu. Todellisessa ystävyydessä naarmut eivät koskaan riipiydy putouksina vuotaviksi haavoiksi. Ystävyys jättää jäljen, joka muistuttaa meitä koetuista hetkistä ja sydämen pakahduttavasta tunteesta, joka pitää syleilyssään läpi elämän.

Henna Lauri

Arkkitehtuuri vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme

Hyve-lehti sai luvan julkaista lukiomme toisen vuosikurssin opiskelijan hienon esseen, joka käsittelee arkkitehtuuria ja Akvarelleja Engelin kaupungista -romaania.

Artikkelin kuvat on ottanut Salla Lahtinen.


Kansallismuseo

Arkkitehtuuri on asia, jota emme ehkä ajattele kovinkaan usein mutta joka on läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Arkkitehtuuri näkyy päivittäin vähintään kotona, mutta sitä on oikeastaan kaikkialla, missä on rakennuksia – eli siis kaikkialla. Arkkitehtuuriin ei usein kiinnitetä huomiota ennen kuin jokin asia on huonosti tai muuttuu, mutta se vaikuttaa silti melko suurestikin arkiseen elämäämme. Rakennusten ulkonäkö, käytännöllisyys ja toimivuus vaikuttavat viihtyvyyteen suuresti. Saatamme esimerkiksi valita asuinkaupungin tai lomakohteen tietynlaisen arkkitehtuurin takia.

Eduskuntatalo

Jukka Viikilän kirjoittama romaani Akvarelleja Engelin kaupungista (Helsinki: Gummerus Kustannus Oy, 2016) on saksalaisen Carl Ludvig Engelin fiktiivinen päiväkirja ajalta, jolloin hän asui Suomessa ja suunnitteli lähestulkoon koko silloisen Helsingin. Engel oli siis arkkitehti, ja hän kertoo päiväkirjassaan arkkitehtuurin lisäksi muun muassa perheestään, sairauksistaan sekä Suomesta ja Saksasta. Romaanissa kerrotaan, että monet tavalliset kansalaiset suhtautuivat Helsingin rakentamiseen aluksi epäluuloisesti: “Korkea-arvoinen juoppo tuli kysymään minulta tanssiaisissa, minkälaista on viedä kaupunki paljasjalkaiselta helsinkiläiseltä. Yhtäkään talonsiirtoa en ole tehnyt, joka olisi hymyillen otettu vastaan, silloinkaan kun paikka on minusta parantunut.” Tästä välittyy juuri se, mitä jo sanoin, eli arkkitehtuuriin kiinnitetään huomiota vasta, kun jokin asia muuttuu.

Noona Bäckgrenin artikkelissa ”Katsoin ensin, että apua” – HS julkaisee massiiviset suunnitelmat Helsingin ytimen muuttamiseksi (www.hs.fi 12.3.2021, luettu 1.4.2021) kerrotaan Helsingissä olevan Elielinaukion uudistamisesta. Tähän uudistamiseen on suhtauduttu hyvin samalla tavalla kuin Viikilän romaanissa Helsingin uudistamiseen. Elielinaukion kehitys oy:n toimitusjohtaja Vesa Olkkola kertoo artikkelissa: ”Ilmassa on ollut epäilyjä, että mitä tähän herkkään kulttuuriympäristöön ollaan oikein rakentamassa. Kun näitä suunnitelmia katsoo, niin epäilyt osoittautuvat perusteettomiksi.” En ole kuullut yhtäkään keskustelua Elielinaukion arkkitehtuurista ennen kuin sen uudistamisesta kerrottiin. Nyt se tuntuu olevan paljon keskustelua herättävä asia.

Mistä johtuu, että Viikilän romaanissa ja Bäckgrenin artikkelissa arkkitehtuurisiin muutoksiin suhtaudutaan aluksi hyvin epäluuloisesti? Ajan kuluessa ne kuitenkin unohdetaan, tai niihin ainakin totutaan niin hyvin, ettei niihin kiinnitetä enää huomiota. Ehkä tämä suhtautuminen johtuu juuri siitä, että arkkitehtuurilla on suuri merkitys ihmisille. Vaikkei aina rakennuksia nähtäessä ajatella suoranaisesti niiden arkkitehtuuria, ne herättävät usein jonkinlaisia ajatuksia. Saatamme esimerkiksi todeta, “onpa kaunis talo” tai “onpa omaperäinen rakennus”, ja jatkaa matkaa. Arkkitehtuurin merkitys muistuu silloin, kun muutoksia tapahtuu ja keskustelu arkkitehtuurista on pinnalla.

Oodi

En tiedä vielä, mitä haluaisin lähteä opiskelemaan lukion jälkeen. Yksi mahdollinen vaihtoehto on arkkitehtuuri, sillä pidän piirtämisestä ja ylipäätänsä visuaalisista asioista, olen hyvä matematiikassa ja rakennusten suunnittelu vaikuttaa mielenkiintoiselta. Tämä ajatus on tullut minulle vasta viime aikoina, ja minusta onkin hämmästyttävää, ettei arkkitehtuurista juuri puhuta jatko-opinnoista puhuttaessa. Muuten olisin varmasti miettinyt sitä jo aiemmin. Ymmärrän toki, että siihen vaikuttaa ainakin hieman se, ettei arkkitehtejä tarvita niin suurta määrää kuin halukkaita on. Innostuin arkkitehtuurista lisää Akvarelleja Engelin kaupungista -romaania lukiessani. Vaikka kirjassa kerrotaan myös paljon arkkitehtuurin huonoista puolista, Engelin palo arkkitehtuuria kohtaan välittyy: “Olen piirtänyt aina ehtiessäni kirkkoa. Se lohduttaa minua. Sen suuruuden rinnalla tunnen itseni pieneksi ja nukahdan niin kuin lapsi nukahtaa.”

Arkkitehtuuri vaikuttaa suuresti viihtymiseeni erilaisissa paikoissa. Minulle on hyvin tärkeää, että kotini on toimiva ja miellyttävän näköinen, ja myös asuinympäristöllä on suuri merkitys. Käyn paljon kävelyillä ulkona, ja pidän asuinalueilla kävelemisestä talojen katselemisen takia. Olen käynyt Roomassa lomalla, ja pidin kaupungista hyvin paljon erityisesti sen arkkitehtuurin takia. Kauniit kadut ja nähtävyydet saavat minut varmasti menemään sinne uudestaankin. Jos en varta vasten miettisi näitä asioita, en ehkä ajattelisi arkkitehtuurin vaikuttavan minuun kovinkaan suuresti. En ainakaan pohtisi näitä asioita arkkitehtuurin näkökulmasta, vaan esimerkiksi Rooman loman onnistumisen ajattelisin johtuvan vain lämpimästä säästä ja hyvästä ruoasta. Arkkitehtuurilla on yleensä tarkoitus lisätä ihmisten viihtyvyyttä, ja ainakin minulla se vaikuttaakin juuri viihtyvyyteen suuresti. Helsingin Sanomien artikkelissa Elielinaukion arkkitehtuurikilpailun tuomariston puheenjohtaja Sinnemäki kertoo: ”Kaupungin tavoitteena tässä on luoda nykyistä viihtyisämpää ja käveltävämpää kaupunkitilaa sekä työpaikkoja liikenneyhteyksien puolesta kaupungin parhaalle paikalle.”

Arkkitehtuuri on muuttunut hyvin paljon ajan kuluessa, ja myös sen merkitys ihmisille on muuttunut. Hyvin varhaisessa historiassa vain rakennusten käytännöllisyydellä oli merkitystä, eli arkkitehtuuria ei ajateltu lainkaan taiteenlajina. Eri aikakausilla arkkitehtuuri on ollut erilaista, mutta se on yleensä kehittynyt siihen suuntaan, että rakennusten ulkonäön merkitys on kasvanut. Samalla käytännöllisyys on toki kehittynyt, eli ulkonäön merkitys ei ole vaikuttanut käytännöllisyyteen sitä huonontavalla tavalla, mutta ulkonäköön kiinnitetään nykyään ehkä helpommin huomiota. Viikilän romaanissa tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1816–1840, kun taas Helsingin Sanomien artikkelissa Elielinaukion uudistaminen on juuri nyt tapahtuva asia. Ajan vaikutus arkkitehtuuriin ja siihen suhtautumiseen näkyy romaanin ja artikkelin välillä selvästi: romaanissa puhutaan paljon käytännön asioista, kuten paloturvallisuudesta, kun taas artikkelissa puhutaan ainoastaan aukiolle rakennettavien rakennusten ulkonäöstä. Se, millaiseksi arkkitehtuuri ja siihen suhtautuminen muuttuu tulevaisuudessa, jää nähtäväksi.

Kansallismuseon torni

Arkkitehtuuriin kannattaa kiinnittää välillä huomiota, sillä niin tehdessä huomaa, kuinka suuri merkitys sillä on. Arkkitehtuuri on hyvin laaja aihe, jota voisi pohtia paljon erilaisista näkökulmista. Mielestäni on kiinnostavaa, kuinka se vaikuttaa meihin. Kun kerroin aiemmin esimerkkejä siitä, miten arkkitehtuuri vaikuttaa viihtyvyyteeni eri paikoissa, oli hämmästyttävää huomata, kuinka paljon ja laajasti se vaikuttaakin viihtyvyyteen. On erikoista, että arkkitehtuuri jää niin pienelle huomiolle, vaikka sen rooli jokaisen elämässä on melko suuri.

10 keinoa lukea enemmän

Vinkki: Jos tämäkin teksti tuntuu liian pitkältä, lue väliotsikot ensin. Silmäile sitten tekstejä, jotta saat poimittua muutamia avainsanoja ja käy ne lopulta läpi yksi kerrallaan.

Kuva: Thought Catalog, Unsplash

1. Pohdi omia arvojasi ja elä elämääsi niiden mukaisesti

Omia arvojaan on hyvä kartoittaa ja pohtia, mitkä tavat elämässä ovat oikeasti niiden mukaisia. Jos haluaa lukea enemmän, pitää miettiä, millä tavalla lukeminen palvelee itseä ja omaa elämää. Näin lukemisen tarkoitus konkretisoituu ja motivaatio sitä kohtaan vahvistuu. Itselleen voi asettaa myös lukemistavoitteita, jos ne kokee hyödyllisiksi.

2. Mieti, miksi koet, ettei lukemiseen ole tarpeeksi aikaa

Meillä kaikilla on kiire. Paitsi että… yleensä aikaa löytyy, kun sitä alkaa etsiä. Tässä onkin kyse priorisoinnista. Mikä on minulle tärkeää? Mihin haluan käyttää aikani? Esimerkiksi monet puhelimet keräävät dataa siitä, kuinka monta tuntia puhelinta käyttää päivittäin. Yleensä luvut pääsevät yllättämään. Puhelin ja some eivät ole vihollisia, mutta aikasyöppöjä ne todella ovat. Mieti, mihin siis aikaa menee ja mistä sitä voisi nipistää. Olen ainakin itse todennut, että luen mieluummin kirjaa kuin selaan päättömästi Instagramia. 

3. Löydä itsellesi sopivin tapa lukea

Fyysinen kirja ei ole kaikkien suosikki. Maailmaa (onneksi) kehittyy, ja on ihan okei kulkea muutoksen mukana. Kuten sanottua, puhelin ei ole vihollinen – se voi osoittautua oikein hyödylliseksi lukemisen kannalta. Monet ovat löytäneet lukemisen ilon ääni- ja e-kirjojen myötä. Ne ovat loistava keino lukea, ja äänikirjoja on mukava kuunnella esimerkiksi ajaessa tai kotitöitä tehdessä.

4. Lue kirjoja, jotka oikeasti kiinnostavat sinua. 

Kuivia klassikoita ei tarvitse lukea, jos ne tuntuvat itselle raskailta ja epämiellyttäviltä. Lukemisessa tärkeintä on vain lukea. Erityisesti lukuharrastusta aloittaessa ei kannata heti sukeltaa syvään päähän, jotta lukuinto ei heti lopahda. Toisaalta uusia lajityyppejä lukiessa altistuu erilaisille näkökulmille ja maailmankuva avartuu. Uusille kokemuksille kannattaa siis olla avoin, mutta hyväksi todettuja genrejä voi lukea huoletta.

5. Pidä lukemisesi helposti saatavilla.

Kun kotona tai huoneessa kirja on näkyvällä paikalla, on sen huomiotta jättäminen vaikeampaa. Kirjaa kannattaa myös pyrkiä kuljettamaan mukana: kevyt pokkari toimii tähän tarkoitukseen hyvin. Sähköiset kirjat ovat siitä käteviä, että ne ovat aina ulottuvilla. Kirjan ollessa helposti saatavilla sen lukeminenkin on vaivattomampaa. Kun puhelinta on ottamassa esiin tappaakseen aikaa, kannattaa pysähtyä ja miettiä: miten puhelimen käyttö palvelee minua nyt, ja voisiko se olla korvattavissa lukemisella?

6. Tee lukemisesta säännöllinen tapa

Lukeminen on vain tapa, joka vaatii harjoittelua. Lukemisesta tulee tehdä helppoa, miellyttävää ja palkitsevaa:

  • Helppous tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kirja on aina ulottuvilla (ks. kohta 5)eikä se syö merkittävästi aikaa muilta aktiviteeteilta. Lukemisen voi esimerkiksi liittää jo jonkin olemassaolevan tavan yhteyteen: joka ilta hampaanpesun jälkeen luen kirjaa viisi sivua. Tavoite on konkreettinen ja selkeä, eikä se jätä haitallista tulkinnanvaraa. Tapa on myös tarpeeksi helppo, joten sen saavuttaminen ei vaadi suuria ponnisteluita. Pienestä aloittaminen toimii parhaiten, sillä suuret tappiot lamauttavat motivaation helpoimmin.
  • Miellyttävyys tarkoittaa sitä, että lukemisen kokee kivaksi (ks. kohta 3 ja 4). Jos tapa tuntuu kauhealta, haluaako sitä tehdä? Tietenkään ei! Itselle parhaiden lukukeinojen ja lajityyppien etsimiseen saattaa mennä hetki, joten sille kannattaa suoda aikaa ja kärsivällisyyttä.
  • Palkitsevuus syntyy pienistä onnistumisista, jotka kasaantuvat ajan myötä. Yhden luvun loppuun lukeminen on itsessään saavutus. Itseään kannattaa tsempata ja kiittää onnistumisista. Toisaalta yleensä pelkkä tekeminen, joka palvelee omia arvoja, on palkitsevaa sellaisenaan (ks. kohta 1).

7. Lue montaa kirjaa samaan aikaan.

Monien kirjojen samanaikainen lukeminen jakaa mielipiteitä. Kannattaa tehdä niin, miten itse parhaaksi näkee. Itse luen aina samanaikaisesti suunnilleen kolmeakymmentä kirjaa. Se on omalla kohdallani toiminut, sillä sen avulla lukeminen ei ainakaan tyssää siihen, ettei tämänhetkistä kirjaa tee mieli lukea. Aina on mistä valita.

8. Älä tunne syyllisyyttä sivujen tai lukujen yli hyppäämisestä.

Minulla itsellänikin on edelleen vaikeuksia olla tuntematta syyllisyyttä sivujen väliin jättämisestä. Erityisesti tietokirjallisuudessa kaikki osat eivät välttämättä sovi lukijalle tai palvele hänen lukukokemustaan. Sivujen skippaaminen ei ole “huijaamista”.

9. Kirjan keskeyttäminen on sallittua.

Kaikki kirjat eivät vastaa omia odotuksia. Se on vain hyväksyttävä. Jos jää jumittamaan yhteen kirjaan, jonka lukemista karsastaa, ei todennäköisemmin aloita uusiakaan kirjoja. 

10. Ole itsellesi armollinen

Lukemisen tulisi olla (ainakin valtaosin) nautinnollista. On tärkeää löytää itselle toimivat lukurutiinit. Itselleen tulee asettaa realistisia tavoitteita, eikä pyyhettä kannata heittää heti kehään, jos epäonnistumisia sattuu; kehitys ei ole koskaan lineaarista! Matkaan kuuluvat ajoittaiset notkahdukset. Elämässä on välillä myös hetkiä, jolloin normaalit tavat ja rakkaat harrastukset saattavat unohtua. Kunhan niiden ääreen pyrkii palaamaan joskus uudelleen, ei maailma siihen kaadu. 

Lukemisen iloa!

Ajatuksia feminismistä

Yläkouluikäisenä minulla oli usein päälläni t-paita, jossa luki isoilla vaaleanpunaisilla kirjaimilla “FEMINIST”. Kuljin paita päällä ylpeästi, sillä koin, että feminismi on aatteena ihanan voimaannuttava ja oikeudenmukainen, ja halusin mainostaa muille jotakin merkityksellistä Adidaksen tai Niken sijaan. Eräänä päivänä koulun jälkeen veljeni tuli vaivautuneena koputtamaan huoneeni oveen kertoakseen minulle, että joukko poikia oli aivan ihmeissään kysynyt häneltä, onko siskosi ihan oikeasti feministi. En ymmärtänyt syytä ihmettelyyn, tarkoittaahan feminismi sukupuolten välistä tasa-arvoa ajavaa aatetta. Minulla oli oletus, että jokainen täysjärkinen ihminen on tietysti feministi. Poikien kommentista tuli silti epävarma olo, ja paita jäi kaappiin. Nykyään ymmärrän, että todennäköisin syy aiheuttamalleni hämmennykselle oli tietysti feminismiin liitetty häpeällinen stigma: feministi on radikaali, ällöttävä miestenvihaaja, vähäpätöisyyksiin takertuva huumorintajuton läksyttäjä. 

Tekstikokoelma Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY, 2016) koostuu kirjailija Eveliina Talvitien kertomuksista ja filosofisista pohdinnoista feminismiin, seksismiin ja naiseuteen liittyen. Kirja on nopealukuinen ja koukuttava, sillä jokainen kokoelman essee on kerronnallisessa muodossa ja kieli on nokkelan oivaltavaa. Talvitie käy sulavaa vuoropuhelua kuuluisien filosofien, tieteilijöiden ja kirjailijoiden kanssa peilaamalla omia muistojaan ja ystäviensä kertomuksia intertekstuaalisiin viittauksiin. Esimerkiksi filosofien Beauvoirin ja Astellin ajatukset ovat esillä useasti, mikä luo teokselle asiantuntevan ja sivistyneen sävyn. Esseet on jäsennetty kolmeen osioon: Tyttö, Nainen ja Riivinrauta. Jako symboloi kirjailijan kehityskertomusta tytöstä feministiksi, tai kuten Talvitie asian itseironisesti ilmaisee, riivinraudaksi. Kirjan nimi viittaa ohjeita jakelevaan elämäntapaoppaaseen, mutta kyseessä on enemmänkin poliittinen pamfletti, joka haastaa lukijan tunnistamaan ajatusmallejaan ja kyseenalaistamaan yhteiskunnan maskuliinisia normeja.

Liian usein Suomen ajatellaan olevan maa, joka on saavuttanut absoluuttisen tasa-arvon, maa, jossa työ sukupuolten välisen eriarvoisuuden torjumiseksi ei ole enää relevanttia, maa, jossa feministi on työtön. Jos kuitenkin palauttaa mieleensä suomalaisen tasa-arvokehityksen historiaa, huomaa, että naiset saivat äänioikeuden vasta viime vuosisadan alussa ja aviovaimot vapautuivat miestensä holhouksesta vuonna 1930, mistä on aikaa noin yhdeksänkymmentä vuotta. Olisi naiivia olettaa, että tuossa ajassa kaikenlaiset naisia alentavat asenteet olisi jo saatu vedettyä historian vessanpöntöstä alas. Valitettavan usein erityisesti pojat ja miehet vaikuttavat olevan silti hanakasti sitä mieltä, että tasa-arvon parantamiseen pyrkiminen on ajanhukkaa. Talvitie ottaa samaan harhaluuloon kantaa kirjansa luvussa Rekkalesbo: “Hän katselee minua kuin avaruusoliota. Hän kertoo, ettei ymmärrä, miten mitään sortoa voi olla. Hän on itse kohdellut aina kaikkia naisia täysin tasa-arvoisesti. Minä. Aina. Kaikkia. Eli sortoa ei ole. Koskaan. Paitsi Saudi-Arabiassa. Miksiköhän tasa-arvon tilan tietävät tarkalleen juuri ne ihmiset, jotka eivät ole aiheeseen lainkaan perehtyneet?”

Missä naisten kohtaama sorto sitten on, jos Suomea pidetään kansainvälisestikin tasa-arvon mallimaana? Meillä on kuuluisa “naishallitus”, ja sukupuoli ei estä tyttöjä kouluttautumasta korkealle. Saavutammeko tasa-arvon, kun kaikissa instituutiossa istuu tasan saman verran naisia ja miehiä? Pitääkö naisille suunnata etuuksia positiivisen diskriminaation periaatteella anteeksipyytävässä hengessä? Itse uskon, että tasa-arvo ei ole staattinen tila, johon voidaan päästä tietyillä täsmätoimenpiteillä. Feminismiä tarvitaan aina, koska muuttuvan maailman myötä tasa-arvo on jatkuva projekti. Epätasa-arvoisuus ilmenee salakavalasti seksististen arvojen ja oletusten kautta, eikä niiden huomaaminen ole itsestäänselvää. Meidän täytyy voida kouluttaa itsemme huomaamaan rakenteisiin syöpynyt naisviha, opettaa lapsille kouluissa, että tytöt eivät ole luonnostaan hiljaisia tunnollisia hissukoita ja että pojat saavat itkeä ja kieltäytyä väkivaltaleikeistä. Tyttö-sanaa ei enää pidä käyttää haukkumasanana, ja poikien ilkeilyn palkitsemisen on loputtava. Patriarkaatissa pahoinvoivat aivan kaikki: miehet, naiset ja muunsukupuoliset.

“Tytöille arvioita alkoi tipahdella jo varhain. Tyttöä mittailtiin kisassa, johon hänet oli itsestään selvästi ilmoitettu, mutta jossa palkinto jäi epämääräiseksi”, Talvitie kuvailee. Lainaus osuu omien ajatusteni kanssa hyvin yhteen. Tyttönä elämiseen on liittynyt omalla kohdallani aina tunne arvioitavana olemisesta ja siitä, että minun täytyy ansaita muiden kunnioitus todistamalla itseni vakavasti otettavaksi. Varhaisteini-ikäisenä huomasin, että helpoiten kunnioituksen sai imitoimalla poikia. Pukeuduin farkkuihin, t-paitoihin, huppareihin ja kauluspaitoihin vältellen hameita ja muita tyttöyteen liitettyjä vaatekappaleita ruton lailla. Vannoin, etten ikinä vahingossakaan kikattaisi hysteerisesti, ostaisi hajuvettä, kantaisi käsilaukkua tai fanittaisi yhtäkään poikabändiä. Traagista tässä oli, etten tajunnut toimivani oikeastaan feminismin kultaisen säännön vastaisesti; eihän minun tasa-arvon puolestapuhujana olisi pitänyt pitää typerinä perinteisesti naisellisuuteen kuuluvia asioita. Toisaalta ehkä minä kapinoin ulkoapäin tunkevaa odotusta vastaan, että naisen tulisi näyttää naiselliselta eli suloiselta, hempeältä ja vaarattomalta.

Talvitie pohtii esseissään paljon kaksinaismoralismia, joka nyky-yhteiskunnan naiskuvaan sisältyy: naisen kuuluu olla kaunis mutta ei pinnallinen bimbo, seksikäs mutta ei tyrkky, tunnollinen mutta ei hikipinko ja menestynyt mutta ei dominoiva. Lisäksi hyvän naisen kuuluu olla nuori: “Iän näkyminen tarkoittaa, että on vanha. Pitäisi olla iätön. Jos ei ole, lakkaa kokonaan olemasta. Vanhemmat naisethan muuttuvat usein näkymättömiksi.“ Tämä huomio sai minut todella pohtimaan kohtaloani naisena. Olemmeko minä ja muut naispuoliset ystäväni vähemmän ihmisiä vanhoina? Kun mies ikääntyy, tulee hänestä “vanhempi herrasmies”. Mitä naisista tulee vanhoina? Vanhoja tanttoja, kukkahattutätejä ja rupsahtaneita rouvia? “Jakso, jolloin nainen on ‘ikäisensä’ eli sopiva, on olemattoman lyhyt, sillä loikka tytöstä tädiksi eli liian nuoresta liian vanhaksi on ohi hetkessä. Nainen tarvitsee hokkuspokkuksen. Hänen on kehityttävä osaajaksi ilman ikääntymistä – oltava osaava ikinuori, mutta täysin vaaraton. Sitten kestettävä tytöttely kuin hyvä jätkä“, Talvitie täsmentää. 

Kirjassa kuljetetaan mukana vertauskuvaa pipon kiristymisestä lähes jokaisessa luvussa. Tulkitsen, että pipon kiristymisellä symboloidaan turhautumista siitä, että Talvitie huomaa ympärillään epäoikeudenmukaisuuksia ja seksistisiä normeja, mutta näiden kyseenalaistaminen on työlästä, koska valtaosa ei noteeraa samoja muutostarpeita. Minunkin pipoani kiristää. On kiristänyt pienestä pitäen. Kirjan lukeminen antoi minulle voimaa ymmärtää ja sanoittaa kokemuksiani. Tahdon olla feministi, joka tukee naisia ja avartaa naisellisuuden käsitettä. En tahdo pääni sisälle Talvitien kuvaamaa “miehen katsetta”, joka päättää, mitä kannattaa pukea ja miten meikata, milloin olla hiljaa ja kuinka olla aina miellyttävä. Olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtämään, kuinka paljon itse olen hävennyt naiseuteen liitettyjä asioita. Tästä eteenpäin aion muuttaa ajattelutapaani, jotta en itse ylläpidä patriarkaalista pahoinvointia. Aion reflektoida omia ajatuksiani ja löytää itsestäni vaihteen, jolla jaksan kyseenalaistaa vallitsevia odotuksia, vaikka se tekisi minusta sietämättömän riivinraudan. Vain minä itse määritän, mikä on naisellista, ja haluan suoda saman vapauden kaikille muillekin naisille. 

Mitä opettajat lukevat? Kirjavinkkejä opettajilta

Kyselin kuluvalla viikolla lukiomme opettajilta, millaisia kirjoja he tykkäävät lukea ja mitä kirjoja he suosittelevat luettavaksi. 

Meidän koulumme terveystiedon, maantiedon ja elämänkatsomustiedon opettajalla Jola Maisalalla on nopeasti mielessä, mitä kirjoja suosittelee luettavaksi. Ensimmäisenä hän suosittelee kaikkia Risto Isomäen kirjoja, Jolan sanoin ekodekkareita.  Isomäen kirjat käsittelevät globalisaatioon ja kehitysmaihin liittyviä kysymyksiä. Lisäksi kirjoissa useasti toistuvat teemat ovat maailmanloppu ja ekologia.

Maisala kuvailee kirjailijan kehitystä suureksi, etenkin juonen kulun saralla. Maisala muistelee, että Isomäen kuvaukset ihmissuhteista olivat noin 15 vuotta sitten umpisurkeita. Myös sillä saralla tapahtunut kehitystä, ainakin Jolan mielestä. 

Jola nosti esille myös yhden tietyn Isomäen teoksen, Sarasvatin hiekkaa. Kyseinen teos on jännitysromaani, joka käsittelee tsunameja koskevia kauhuvisioita, jotka ovat osoittautuneet pelottavan tosiksi. 

Isomäen kirjojen lisäksi Maisala suosittelee Sujata Masseyn kirjasarjaa Rei Shimura. Kyseisessä kirjasarjassa Jolaa kiehtoo niiden kulttuurinen helppous. Kirjojen päähenkilö on amerikkalais-japanilainen, mikä myös osaltaan helpottaa kirjan seurattavuutta. Jola sanoo naurahtaen: ”Kirja ei ole liian Japani.”

Rei Shimura kirjasarjan ensimmäinen osa

Lopuksi hän nostaa vielä esille psykologi Anu Tevanlinnan kirjoittaman valmennuksellisen tietokirjan Hyvinvointia mielelläsi. Maisala kuvailee, että kirja on psykologinen, mutta sopii esimerkiksi elämäntapamuutokseen sillä siitä saa omaan elämään aineksia. Hänen mukaansa kirjaa voisi kutsua jopa hyvinvointioppaaksi. 

Koulumme filosofian,  psykologian, uskonnon, yhteiskuntaopin ja elämänkatsomustiedon opettajalla Tapio Turpeisella on selkeä mielipide, mitä kirjaa hän suosittelee. Hän kertoo, että lukee itse tällä hetkellä tositapahtumiin perustuvaa Heather Morrisin kirjaa Auschwitzin tatuoija, jota hän suosittelee erittäin lämpimästi muillekin luettavaksi. Turpeinen kertoo, että kyseisen kirjan takakansi kiteyttää sisällön sanoin:  ”Se on henkilökohtainen selviytymistarina ja kertomus toivosta, rakkaudesta ja rohkeudesta sekä pysäyttävä kuvaus yhdestä maailmanhistorian kammottavimmista ajanjaksoista.”

Tapio Turpeinen kertoo myös viettäneensä joskus osan joululomastaan Auschwitzissa. Kyseisellä reissulla oli ostanut lentokentältä Jari Tervon romaanin Matriarkka. Romaanissa yhdistyvät historialliset tapahtumat ja ajankohtaiset teemat, kuten pakolaisuus ja nyky-Venäjä, minkä takia kyseinen kirja oli hänen mielestään sopivaa matkalukemista juuri tuolle reissulle. 

Jouluisia kirjavinkkejä

Monille joulun valmisteluun kuuluu lahjojen hankinta. Hyvä ja aikaa kestävä lahja on kirja. Kokosin tähän joitakin tämän vuoden kotimaisia uutuuskirjoja, jotka sopivat hyvin pukinkonttiin.

Yksi tämän joulun lahjalistalle kuuluva kirja on vuoden 2014 Finlandia -palkinnon saanut Jussi Valtosen teos ”He eivät tiedä mitä tekevät”. Kirjan pojan elämäntehtävänä on puolustaa eläinten oikeuksia, ja isä puolestaan tutkii työkseen kissojen hermosoluja. Millaisia valintoja he ovat valmiita tekemään oman aatteensa eteen?

Jos sukulainen tai ystävä on todellinen lätkäfani, on hyvä lahjavaihtoehto Ari Mennanderin kirjoittama ”Teemu”. Nimensä mukaan kirjan päähenkilönä on kiekkolegenda Teemu Selänne. Kirja ilmestyi syksyllä ja saavutti jo silloin suuren suosion.

Sirpa Kähkösen ”Graniittimies” sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, joten lukija pääsee mukaan historiallisiin tunnelmiin. Kirjan suomalaiset nuoret ovat lähteneet kotimaastaan jättäen taakseen entisen. Mitä nuorille vapaudentavoittelijoille lopulta tapahtuu?

Jos mielessä on unelma loton pääpotin voittamisesta, voi lottovoittajan tunnelmaa tavoitella Anna-Leena Härkösen kirjan ”Kaikki oikein” mukana. Teoksessa pariskunta voittaa lotossa jättipotin. Mitä voitosta oikeasti seuraa?

Neljäntienristeys” oli yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista. Romaani kertoo tarinaa monen eri päähenkilön näkökulmasta. Jokaisella heistä on omat unelmansa ja tarinansa.

Tuulen vihat” on Paula Havasteen tulevan kirjasarjan ensimmäinen osa. Sarja sijoittuu 1100-luvulle, eli lukija voi eläytyä kauas menneeseen aikaan.

Ville Haapasalon elämää Venäjällä kuvaava teos ”Et muuten tätäkään usko…” kertoo Haapasalon elämästä 2000-luvulla. Kirja on jatko-osa sitä edeltäneeseen teokseen ”Et kuitenkaan usko…”.

Eeva-Kaarina Arosen teoksen ”Edda” mukana lukija pääsee hyppäämään 1950-luvulle Töölöön oppaanaan kaksi tyttöä, toisensa nimenneet Eetu ja Aatu. Leikkien ja seikkalujen keskellä kellarista löytyy tarujen jumalatar kuolleena.

Veret seisauttavaa jännitystä

[stextbox id=”tietolaatikko” caption=”Hypnotisoija”]
Genre: Dekkari
Kirjailija: Lars Kepler
Kustantaja: Tammi
Vuosi: 2009
Sivumäärä: 608
Mukaansatempaavaa ja koukuttavaa tekstiä.
– Ei sovi heikkohermoisille.[/stextbox]

HypnotisoijaHypnotisoija oli ilmestyessään vuonna 2009 Ruotsin kohutuin dekkari –  ja syystä. Kirjan ovat kirjoittaneet kirjailijanimimerkki Lars Keplerin takaa löytyvät ruotsalaiset Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Lukukokemus oli nimensä mukaan hypnotisoiva – kirjaa ei vain voinut laskea käsistä!

Hypnotisoija sijoittuu pääasiassa Tukholman lähiseudulle, jossa suomalaissyntyinen rikoskomisario Joona Linna alkaa selvittää raakaa perhemurhaa. Hänen täytyy pyytää apua hypnoosiin erikoistuneelta Erik Maria Barkilta, jotta murhaajan tuntomerkit saataisiin selville Josefilta, perheen pojalta, joka kuin ihmeen kaupalla selvisi. Suostuessaan hypnotisoimaan Josefin Bark ajautuu mukaan tapahtumaketjuun, jossa kaikki hänen läheisensäkin ovat vaarassa.

Dekkarissa oli muutamia kohtia, jolloin piti muistuttaa itseään hengittämisestä. Jännitys oli saatu suorastaan käsin kosketeltavaksi, ja varsinkin yön pimeinä tunteina lukiessani pieninkin rasahdus sai miltei hyppäämään kattoon. Kirja on loistavasti rakennettu, helppolukuinen ja nopeatempoinen. Se ei jämähdä vaan jatkaa suoraa tulitusta aina loppuhuipentumaan saakka. Kirjaa oli myös hauska lukea Joona Linnan suomalaisuuden vuoksi, hahmot kirjassa kun muistuttelivat tätä useaan kaameasta ruotsin lausumisesta.

Kirjan viimeisiä sivuja oli vaikea lukea, sillä tiesi sen loppuvan kohta. Mutta sitten, kuin pelastukseksi, löysin netistä tiedon, että Hypnotisoija on vasta ensimmäinen osa Joona Linnan tähdittämää jännityssarjaa! Hurraa!

Kaiken kaikkiaan Hypnotisoija on paras kirja, jonka olen vähään aikaan lukenut. Kirja on sijoitettu loistokkaasti nykyelämään, ja lukijan on helppo samaistua joihinkin kirjan hahmoista. Annoin kirjalle neljä ja puoli tähteä vain sen takia, että en usko täydellisyyteen. Hypnotisoija kuitenkin hipoo sitä!

Hypnotisoijasta on tehty myös elokuva, ja se sai ensi-iltansa  Suomessa vuoden 2012 syksyllä.

Tulta, ihan kuin tulta. Ne olivat hypnotisoidun pojan ensimmäiset sanat. Hengenvaarallisista vammoista huolimatta – hänellä oli satoja veitsenviiltoja kasvoissa, jaloissa, vartalossa, selässä, jalkapohjissa, niskassa ja takaraivossaan – hänet oli vaivutettu syvään hypnoosiin siinä toivossa, että hänen katseensa kautta saataisiin nähdä mitä oli tapahtunut.

– Lars Kepler, Hypnotisoija

Traaginen tarina

kun_kyyhkyset_katosivat

[stextbox id=”tietolaatikko” caption=”Kun kyyhkyset katosivat”]
Genre: Historiallinen romaani
Kirjailija: Sofi Oksanen
Kustantaja: Like
Vuosi: 2012
Sivumäärä: 366
+ Nerokkaasti toteutettu rakenne
Sekava, monimutkainen ja vaikea luettava[/stextbox]

Kun kyyhkyset katosivat -kirja on kolmas Sofi Oksasen kirjoittama kirja, joka käsittelee Viron historiaa sekä surullista ja epäonnista parisuhdetta. Kirjan päähenkilö on Edgar, joka sopeutuu nopeasti vaihtuviin valloittajiin soluttautumalla järjestelmän huipulle, oli kyseessä sitten Neuvosto-Viro tai natsi-Saksa. Kirjassa seurataan myös Edgarin vaimon ja muun muassa Metsäveljiin kuuluneen Rolandin selviytymistaistelua. Kirja käsittelee Viron tapahtumia useana vuotena, mutta kirjasta erottaa kaksi keskeistä ajanjaksoa, jotka ovat vuodet 1941–1944 ja vuosi 1965. Kirjan alussa eletään vuotta 1941, jolloin saksalaiset valloittivat Viron Neuvostoliitolta. Kirjassa kuvataan virolaisten arkea uusien isäntien vallan alla, mutta myös juonittelua valloittajia vastaan vuosina 1941–1944. Lopulta kaikki jälleen romahtaa, kun vuonna 1944 Saksa on häviämässä sodan ja vetäytyy Virosta, jolloin Neuvostoliitto valloittaa Viron uudelleen. Kirjan lopussa eletään 1960-luvun Neuvosto-Virossa, jossa säännöt olivat yksinkertaisen armottomat. Kansalainen oli joko kommunisti tai Siperiassa.

Mielestäni kirja on varsinkin alussa hyvin sekava. Kun olin lukenut ensimmäiset sata sivua, ajattelin, että Oksanen vaatii lukijalta liikaa. En edes tiennyt varmasti, kuka päähenkilö on. Kirjassa annetaan hyvin vähän vihjeitä siitä, missä mennään, ja lisäksi hypitään vuodesta toiseen. Esimerkiksi ensin kerrotaan vuodesta 1941, sitten käsitellään muutaman luvun verran vuotta 1965 ja sitten jatketaan vuodesta 1942. Onneksi jokaisen luvun alkuun on lisätty ”postimerkki”, joka ilmoittaa vuosiluvun, muuten lukija olisi hukassa. Uusia henkilöitä tupsahtelee sieltä täältä, ja ihmissuhdekoukerot ovat erittäin epäselvät. Tuntui myös siltä, että kirjoittaessaan kirjaa Oksanen oli jo seuraavan kirjansa lumoissa, joka kertoo lentäjistä. Nimittäin noin puolivälin jälkeen kirjassa on käytetty paljon lentämiseen liittyvää sanastoa, kuten esimerkiksi kaartotaistelu ja saksalainen lentokone Junkers.

Vaikka kirja on sekava, silti siinä käytetty kieli on erittäin rikasta ja upeaa, mutta myös traagista. Tarinan edetessä lukija saa pieniä vihjeitä, jotka yhdistyvät lopussa nerokkaasti ja muodostavat hämmästyttävän taitavasti rakennetun teoksen. Lukijan pitää olla valpas ja muistaa kaikki vihjeet, jotka on annettu. Kirja on myös historiallisesti erittäin tarkka, ja siinä on myös paljon historiallisia mutta tarinan kannalta hyödyttömiä yksityiskohtia, joista huomaa, että Oksanen on todella perehtynyt aiheeseen. Esimerkiksi kirjassa kerrotaan joitain lentokoneiden ja aseiden nimiä. Tosin niidenkin vuoksi lukijalta vaaditaan tietämystä historiasta.

Humoristinen nuortenkirja

07RV_kansi.indd

[stextbox id=”tietolaatikko” caption=”Nörtti – New Game”]
Genre: Nuortenkirja
Kirjailija: Aleksi Delikouras
Kustantaja: Otava
Vuosi: 2012
Sivumäärä: 206
+ Viihdyttävä, helppoa luettavaa
Alku erittäin tylsä[/stextbox]

Aleksi Delikouraksen Nörtti-sarja on tullut monelle tutuksi YouTubeen ladatuista dokumenteista, jotka kertovat peliriippuvaisen DragonSlayer666:n, tuttavallisemmin Dragon elämästä. Nörtti – New Game on kirja, joka perustuu dokumenteista tuttuun kaavaan: Drago kertoo pelaamisestaan, ja valittaa muiden ihmisten idioottimaisuudesta, samaan aikaan kun ”mutsi vinee” jatkuvasti.

Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, ja se on täysin puhekielinen. Kirosanojen käytössä ei ole säästelty. Sivuja kirjasta löytyy vähän päälle 200, mutta luku on erittäin hämäävä, sillä kirja sisältää lähes tyhjiä aukeamia. Alussa oli paljon toistoa, ja lukeminen oli tosi puuduttavaa. Olin jo alun tylsyyden vuoksi lähellä jättää kirjan kesken, mutta onnekseni en tehnyt sitä. Kirja nimittäin paljastuikin kunnolla alkuun päästyään erittäin viihdyttäväksi lukukokemukseksi, ja olikin loppujen lopuksi tosi kevyttä ja helppoa luettavaa.

Huumoria kirjasta ei puutu. Monet stereotyyppiset henkilöhahmot, esimerkiksi nörtti sekä pissikset, on vedetty huolella yli, ja nuorison draamaa parodioitu onnistuneesti. Monille henkilöille on myös annettu hauskat ja omalaatuiset lempinimet, joita käytetään lähes koko kirjan ajan. Esimerkkinä mainittakoon koulukiusaaja Mikki Hiiri, Dragon ihastus Fetasalaatti sekä Pinokkio, Dragon ystävä, jonka kanssa hän ajoittain kinastelee. Kirjan juoni on mielenkiintoinen, ja tapahtumat eivät oikeastaan ole ennalta arvattavissa.

Kielellisesti kirja ei ehkä ole mestariteos, mutta koin sen silti erittäin viihdyttäväksi. Tämä kirja sopii hyvin sellaisille nuorille, ja mikseipä aikuisillekin, joihin puree humoristinen kirjallisuus. Keveytensä takia kirja sopii myös hyvin sellaisille ihmisille, jotka eivät kirjoja yleensä lue.

Talvisota eri näkökulmista

Talvisota venäläisin silmin

[stextbox id=”tietolaatikko” caption=”Talvisota venäläisin silmin”]
Genre: Tietokirja
Kirjailija: Bair Irincheev
Kustantaja: Minerva
Vuosi: 2012
Sivumäärä: 285
+ Monipuoliset näkökulmat tapahtumista
 Kirjasta oli tehty liian raskas[/stextbox]

Suomen näkökulmasta 30.11.1939–13.3.1940 käyty talvisota on yksi historiamme huippukohta. Tuossa kultaisessa sodassa pieni mutta sitkeä Suomen kansa löi maineikkaan puna-armeijan torjumalla sen massiivisen hyökkäyksen. Puhutaan talvisodan ihmeestä, sillä Suomi sai muilta mailta vain sympatiaa avun sijasta. Miten venäläiset mieltävät talvisodan? Venäläinen Helsingissä asuva Suomen ja Venäjän sotahistoriaan erikoistunut kirjailija Bair Irincheev kirjoittaa kirjassaan ”Talvisota venäläisin silmin” talvisodasta venäläisten näkökulmasta.

Kirill Meretskovin laatima suunnitelma Suomen valtaamisesta on jopa hupaisaa luettavaa. Neuvostoliitto kuvitteli tosissaan voivansa vain marssia Suomeen. Neuvostoliiton ylimielisyyttä kuvaa myös se, että he aikoivat vallata Suomen vain kolmessa viikossa käyttäen vain Leningradin sotilaspiirin joukkoja. Heille oli myös uskoteltu, että heti sodan alettua entiset punakaartilaiset liittyisivät puna-armeijan riveihin. Irincheev kertoo kirjassaan tästä koko joulukuun kestäneestä teurastuksesta. Irincheev väittää myös, että venäläisillä ei ollut yksinkertaisesti osaamista johtaa joukkoja tai käyttää kalustoa. Hyvänä esimerkkinä tästä pidän sitä, että jos vaunu hajosi marssin, sitä alettiin korjata keskellä tietä, jolloin kolona pysähtyi.

Joulukuun katastrofin jälkeen puna-armeija sai järjestettyä joukkonsa, minkä seurauksena tulosta alkoi syntyä. Puna-armeijan voima oli murskaava, ja suomalaiset joutuivat vetäytymään. Irincheevin kirjan rakenne on suorastaan nerokas. Esimerkiksi kun jostakin asemasta käytiin paljon taisteluita, Irincheev on löytänyt monesta taistelusta sekä suomalaisen että venäläisen veteraanin kirjoittaman kuvauksen. Tämä on kirjassa kaikkein mielenkiintoisinta, sillä yleensä kuvauksissa voi olla suuriakin eroja. Kirjassa on muutenkin paljon veteraanien kirjoituksia, kuten päiväkirjamerkintöjä ja raportteja.

Taistelun loppu kuulostaa Irincheevin kertomana aivan sadulta. Paikoittain käytiin erittäin rajuja taisteluita aivan viime minuutteina, mutta kun kello löi Leningradin aikaan 12, ammunta taukosi ja tuli hiljaisempaa kuin koskaan ennen. Luulisin tämä johtuvan myös osaksi siitä, että monet etulinja tykistökeskityksissä olleet olivat osittain kuuroja räjähdysten vuoksi. Irincheevin mukaan taistelun päätyttyä joukkojen komentajat tapasivat ja vaihtoivat miinakarttojen lisäksi joitain muistoesineitä ja kumpikin osapuoli nouti kaatuneita pois.

Kirjailijan ulkomaalaisen taustan huomaa, sillä kirjassa oli paljon hassuja virheitä. Esimerkiksi liekinheittimistä käytettiin alussa nimitystä liekinheittäjä. Lisäksi kirjassa oli muutama kirjoitusvirhe. Kirjasta on myös tehty liian raskas. Se on täynnä pientä nippelitietoa, josta osan olisi hyvin voinut jättää pois. Esimerkiksi kirjassa selostettiin ajoittain hyvin tarkkaan, mitä polkua joukot käyttivät ja mihin kellonaikaan. Tosin joillekin voi tästä tiedosta olla hyötyä. Lisäksi kartat on sijoitettu hassusti. Kartat on laitettu nippuun kirjan loppuun eikä liitetty kertomukseen taistelusta. Tämä on mielestäni vähän outo ratkaisu ja hankaloittaa lukemista.