Kaikki kirjoittajan Vieraskynä artikkelit

Vieraskynän tekstejä kirjoittavat muun muassa Hyveen toiminnasta ulkopuoliset opiskelijat, opettajat ja oppilaskunnan hallitus. Voit itsekin tuottaa lehteemme materiaalia esimerkiksi lähettämällä meille mielipidekirjoituksen osoitteeseen vieraskyna@hyvelehti.fi

Sydänystävä pysyy, vaikka kaikki muu katoaisi

Elämä on vuosikymmenten mittainen ristiaallokko, josta kukaan ei selviä yksin. Matkaamme varten tarvitsemme rinnallemme henkilön, jonka olkapää on aina vapaana murheitamme varten. Tarvitsemme vahvan tukipilarin, joka hyväksyy, rakastaa ja kuuntelee. Emme tule toimeen ilman kättä, johon voi tarttua muiden voimien vetäessä kohti pohjaa. Saavutamme aidon onnen vasta löydettyämme ihmisen, jonka sisin on juurtunut pysyväksi osaksi meitä. Kohtaamme elämässämme ylitsepääsemättömiä vastoinkäymisiä, joista voimme kuitenkin selvitä. Tosiystävä pitää meidät koossa, kun olemme vaarassa hukkua, hajota. Kun putoamme pohjattomaan kuiluun, todellinen ystävä saa viimeisimmän hiussuortuvan kärjestä kiinni ja vetää meidät takaisin pinnalle kullankeltaiseen auringonvaloon. 

Sydänystävä näkee meidät sellaisena kuin olemme. Sydänystävä aistii murheemme, havaitsee pienimmätkin merkit, joita emme välttämättä itse tunnistaisi. Sydänystävien välillä vallitsee sanoinkuvaamattoman herkkä yhteys, joka antaa uskoa ja turvaa synkimpänäkin aikana. Kazuo Ishiguron romaani “Ole luonani aina” (Tammi 2005, suomentanut Helene Bützow) kertoo koskettavasti kolmen nuoren kasvutarinasta dystooppisessa 1990-luvun Englannissa. Ishiguron romaanissa eletään keskellä kauheuksia. Päähenkilöt Ruth, Kathy ja Tommy ovat kloonattuja ihmisiä, ja heidän elämäntehtävänään on luovuttaa elimiä muille ihmisille. Keskellä kauheuksien epätietoisuutta, riistoa ja pohjatonta epätoivoa ystävyys pitää nuoret kasassa. Heidät pitää raiteillaan periksiantamattoman kaunis ja taisteleva ystävyys. Heidät pitää pinnalla se syvä ja herkkä ystävyys, joka tuntee ihmisen läpikotaisin. He jaksavat elää toistensa vuoksi, toistensa puolesta. 

Ystävyys on puhtainta rakkautta, jonka elämässään voi kohdata. Aito ystävyys on kaunista. Aito ystävyys kokee, tuntee ja itkee. Aito ystävyys on kuin harvinainen lintulaji, jonka kohdatessaan on pysähdyttävä ja tehtävä kaikkensa pitääkseen siitä kiinni. Ylen artikkelissa “Ystävyys on mieletön munkki – yksikin riittää, jos se on hyvä” (yle.fi/uutiset, Marika Paaso, 21.8.2014, luettu 3.6.2021) pohditaan hyvän ystävyyden harvinaisuutta. Artikkelissa psykologi Tuija Matikka toteaa aidon ystävyyden olevan harvinaista, mutta tärkeää. Lapset tutustuvat helposti, mutta ystävyyden säilyminen eheänä ei ole itsestään selvää. Aikuisena rakennetut ystävyyssuhteet ovat harvinaisia. Lapsena pidin sydänystävääni selviönä. Luulin jokaisen vastaantulijan kantavan sydämessään tosiystävää, joka jakaa ilot ja surut, pettymykset ja onnenkiljahdukset. Luulin, että jokaisella ihmisellä on ystävä, jonka kanssa riidatkin ovat kauniita. Nykyään arvostan jokaista ystäväni kanssa jaettua hetkeä viimeistä sekuntia myöten. Arvostan ystävyyttämme sisimmästäni, tiedän sen olevan ainutlaatuista ja korvaamatonta. Arvostan myös ristiriitoja ja vaikeuksia, jotka tekevät ystävyydestämme aidon.   

Ystävyys kompastelee läpi elämän. Ystävyys ei säily täydellisenä. Sen pinta ei jää silkinpehmeäksi. Sydänystävät löytävät yhteisen tien vaikeuksienkin keskellä, kaikkialla. Syvä ystävyys kestää. Se kärsii, etsii ja raatelee, mutta kestää. Lapsena kohdattu ystävä on ainutlaatuinen. Lapsena alkaneeseen ystävyyteen kiteytyvät syvä ymmärrys, tunne ja kaikki elämän varrelta kerätyt muistot. Sielumme havahtuu, kun mieleemme palaavat muistot ihanimmista hetkistä auringonlaskussa ja muistot raastavasta itkusta ja itkun rauhoittavasta lohdutuksesta, joka kuivaa kyyneltemme virran yhä uudelleen. Ishiguron romaanissa muistot nähdään kauniina ja rakkaina: “Minun kalleimmat muistoni eivät varmasti haihdu koskaan. Menetin Ruthin ja menetin sen jälkeen Tommyn, mutta muistojani heistä en menetä koskaan.” Muistot elävät ja vastaavasti me elämme muistoissa. Elämää ja muistoja ei voi erottaa toisistaan. Tapaamme ystävämme tässä ja nyt, mutta voimme palata heidän luokseen myös muistoissa. Ishiguron romaanissa päähenkilöt ovat tunteneet toisensa lapsesta asti. He tuntevat toistensa syvimmät salaisuudet, he osaavat tulkita kokonaisia lauseita pelkkien silmien välityksellä. “Toivoin kuitenkin, että kun katsoimme toisiamme silmiin sen muutaman sekunnin ajan, hän osasi tulkita ilmeeni, aivan niin kuin minä olin osannut tulkita hänen ilmeensä.” Ystävyys koostuu muistoista ja ymmärryksestä, joka ei tarvitse sanoja.

Syvä ystävyys on harvinaista ja ainutlaatuista. Kuka päättää sydänystävistä? Kuinka kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen polut voivat kohdata, sekoittua ja täydentää toisiaan muodostaen aidon ystävyyden? Kuinka esikoulussa kohtaavat lapset valitsevat saman polun ja päättävät kulkea polkuaan käsi kädessä päästämättä milloinkaan irti? Sattuma ohjaa kaksi ihmistä yhteen, mutta kahden elämänpolun yhteenkietoutuminen vaatii muutakin. Ylen artikkelissa todetaan, että todellinen ystävyys vaatii avoimuutta, aitoa herkkyyttä ja valmiutta paljastaa sisimpänsä. On ihmisiä, joiden kohdalle sattuma ei ole tarjonnut kalleimpia antimiaan. On ihmisiä, jotka joutuvat kamppailemaan murheidensa kanssa yksin, kun rinnalla voisi yhtä hyvin kulkea maanpäällinen enkeli. “Jos ei ole kokenut ystävyyttä, ei osaa sitä kaivatakaan. Mutta on se mieletön munkki, jos pääsee sellaisen kohtaamaan.” Sydämeni jättää yhden lyönnin väliin ajatellessani elämää ilman ystävyyttä. Surun aalto valtaa mieleni ajatellessani sitä kaikkea haurasta ja arvokasta, jota ei saisi milloinkaan kokea.  

Olen onnekas, sillä saan jatkuvasti kokea ystävyyden tuoman rakkauden ja onnen. Tiedän olevani etuoikeutettu, kun minulla on sydänystävä, jonka kanssa tunnen olevani arvokas ja ihmeellinen, korvaamaton. Ishiguron romaanin päähenkilö Kathy menettää ystävänsä. Kykenen samaistumaan Kathyn taisteluun, siihen epätoivoon ja rakkauteen, jonka puolesta hän on valmis tekemään mitä tahansa. Olen valmis taistelemaan kuin Kathy. Olen valmis sivuuttamaan kaiken muun. Ystävyys ei ole helminauha, jonka voi sukeltaa takaisin meren pohjasta korun sinne pudottua. Ystävyys koostu hetkistä, ajasta, helisevästä naurusta ja luottamuksesta. Toisinaan näen itseni raivokkaana. Näen itseni pitämässä kiinni, repimässä ja taistelemassa, huutamassa ja särkymässä. Voin nähdä silmieni edestä sekunneissa välähtävät tunteet, jotka antavat voimaa ja jotka säilyvät ikuisesti, vaikka ihmiset eivät säilyisi. 

Sydänystävät on luotu toisilleen. Heidän polkunsa ovat kietoutuneet yhteen muodostaen yhteisen taipaleen. Heidän rakkaimmat muistonsa ovat juurtuneet syvälle maan alle, ja taakse jätetyt riidat lepäävät haudattuna yhteiseen hautaan. Ystävyys kasvaa jatkuvasti. Ystävyys oppii uutta. Vaikka ystävyys horjuu, se ei koskaan kaadu. Todellisessa ystävyydessä naarmut eivät koskaan riipiydy putouksina vuotaviksi haavoiksi. Ystävyys jättää jäljen, joka muistuttaa meitä koetuista hetkistä ja sydämen pakahduttavasta tunteesta, joka pitää syleilyssään läpi elämän.

Henna Lauri

Disneyn prinsessatarinat ovat vaarallisia!

Disneyn prinsessaelokuvia on näytetty kautta aikojen. Oma lapsuuteni oli prinsessasatujen ja mekkojen täyteinen. Ihailin prinsessoja ja halusin olla kuin he. Kasvaessani näistä mekoista olen huomannut, että etenkin vanhoissa Disneyn prinsessaelokuvissa on epäkohtia, jotka voivat luoda lapsille epärealistisia odotuksia rakkaudesta, kauneudesta ja sukupuolirooleista. Näitä elokuvia katsoessa voi huomata, että prinsessat kuvataan avuttomina, naiiveina ja kiltteinä tyttöinä, jotka odottavat lemmenkipeänä prinssin pelastusta. Eikö elämässä muka ole muuta tavoitetta kuin rakkaus? 

Prinsessat ovat ulkomuodoltaan melko samanlaisia. He ovat laihoja, kapeavyötäröisiä, kapeakasvoisia, suurisilmäisiä ja pieninenäisiä. Elokuvat luovat kapean kuvan kauniista naisesta, mikä voi vaikuttaa lapsen minäkuvaan. Lisäksi näissä tarinoissa vielä korostetaan heidän kauneuttaan. Esimerkiksi Prinsessa Ruususessa haltijakummit antavat Auroralle lahjaksi kauneuden ja musikaalisen lahjakkuuden. Tämä ei anna paljon tilaa sisäiselle kaunedelle, esimerkiksi älykkyydelle.

Tarinan pahikset poikkeavat tästä muotista. Siinä missä prinsessat luovat passiivista, lempeää ja hyveellistä naisen kuvaa, tarinan pahikset ovat itsenäisiä, ilman miestä pärjääviä vahvaluonteisia naisia. Näin on esimerkiksi Prinsessa Ruususessa, Tuhkimossa ja Lumikissa. Pienessä merenneidossa on myös pahiksena nainen, Ursula. Tarinassa on kohta, jossa Ursula muuttaa muotoaan ihmiseksi. Ihmisenä hän on hoikka, siro tyttö. Viestiikö tämä, että jotta saisi miehen kiinnostumaan, pitää olla hoikka ja kaunis? Vasta Disneyn myöhemmässä tuotannossa esiintyy miehiä tarinan pahiksina. 

Kun katsoin pienenä Prinsessa Ruususta mietin, miksi häntä ei näytetä enemmän. Miksi hänen luonteestaan annetaan vain pintaraapaisu? Tuntui, että hänellä ei juuri ole omaa ääntä. Lähes kaikki tarinassa tapahtuu Auroralle eikä hän saa vaikuttaa loppuratkaisuun. Esimerkiksi hänet pakkonaitetaan prinssille. Tämä tekee hänestä kahden kuninkaan pelinappulan. Koska kuningaspari ei kutsu Pahatarta ristiäisiin, kostoksi Aurora pistää sormensa värttinään. Ei ollut Auroran syy, että Pahatarta ei kutsuttu. Lopuksi tietysti prinssi pelastaa hänet. 

Tämä tekee Aurorasta melko passiivisen toimijan koko sadun ajaksi. Ainut missä prinsessan aktiivisuus näkyy, on kun hän menee metsään ja rakastuu prinssiin. 

En väitä, että Prinsessa Ruusunen olisi huono esikuva lapsille, mutta ei se minun top viitoseeni ainakaan pääse. Aurora on oman tarinansa heittopussi, ja hänen elämänsä tavoite on rakkaus. 

Vaikka Kaunotar ja Hirviö korostaa enemmän tätä sisäistä kauneutta ja prinsessaa aktiivisena toimijana, tarina tulee ajatusta siitä, että väkivaltainen mies muuttuu, kun nainen vain rakastaa tarpeeksi. Tarinassa Hirviö ottaa Bellen vangiksi ja oln aggressiivinen häntä kohtaan. Kaikki kuitenkin annettiin anteeksi, koska rakkaus muuttaa Hirviön. Belle unohtaa sen, että Hirviö on ottanut hänen isänsä vangikseen. Elokuvan antama kuva on haitallista tosielämän suhteille, sillä tämä on juuri parisuhdeväkivallan oravanpyörä. Yleensä jäädään suhteeseen, sillä uskotaan, että kaikki kääntyisi vielä paremmaksi.

Näissä tarinoissa on myös hyviä puolia. Ystävällisyys, kiltteys, epäitsekkyys ovat hyviä luonteenpiirteitä, jotka ovat osatekijöinä prinsessojen onnellisessa lopussa. Esimerkkinä tästä on se, kuinka Tuhkimo kuvataan sisukkaana. Hän ei lannistu, vaikka häntä kohdellaan kaltoin. Tuhkimo on äitipuolensa ja sisarpuoliensa henkisen väkivallan uhri. Mulan taas on määrätietoinen nuori nainen, joka lähtee taistelemaan isänsä puolesta sotaan. Jasmin haluaa päättää itse omasta tulevaisuudestaan.

Tämä aihe selvästi jakaa mielipiteitä. Itse olen tyytyväinen, että Disneyn nykytuotannossa tuttua muottia naisesta rikotaan. Frozen rikkoo hiukan tätä kuvaa miehestä naisen pelastajana, ja Merida on itsenäinen, rohkea prinsessa. Hänen tarinassaan tärkeää on äidin ja tyttären välinen suhde.

Ymmärrän, että siihen maailmanaikaan, kun nämä tarinat tehtiin, oli erilainen maailmankuva, mutta haitallisinta ehkä on, että näitä tarinoita näytetään edelleen lapsille. Koska lapset ottavat helposti mallia näkemästä, kokemastaan ja muiden henkilöiden toiminnasta, olisi vanhempien hyvä katsoa lasten kanssa näitä elokuvia ja keskustella näistä pienistä epäkohdista.

Viivi Uuksulainen

Arkkitehtuuri vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme

Hyve-lehti sai luvan julkaista lukiomme toisen vuosikurssin opiskelijan hienon esseen, joka käsittelee arkkitehtuuria ja Akvarelleja Engelin kaupungista -romaania.

Artikkelin kuvat on ottanut Salla Lahtinen.


Kansallismuseo

Arkkitehtuuri on asia, jota emme ehkä ajattele kovinkaan usein mutta joka on läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Arkkitehtuuri näkyy päivittäin vähintään kotona, mutta sitä on oikeastaan kaikkialla, missä on rakennuksia – eli siis kaikkialla. Arkkitehtuuriin ei usein kiinnitetä huomiota ennen kuin jokin asia on huonosti tai muuttuu, mutta se vaikuttaa silti melko suurestikin arkiseen elämäämme. Rakennusten ulkonäkö, käytännöllisyys ja toimivuus vaikuttavat viihtyvyyteen suuresti. Saatamme esimerkiksi valita asuinkaupungin tai lomakohteen tietynlaisen arkkitehtuurin takia.

Eduskuntatalo

Jukka Viikilän kirjoittama romaani Akvarelleja Engelin kaupungista (Helsinki: Gummerus Kustannus Oy, 2016) on saksalaisen Carl Ludvig Engelin fiktiivinen päiväkirja ajalta, jolloin hän asui Suomessa ja suunnitteli lähestulkoon koko silloisen Helsingin. Engel oli siis arkkitehti, ja hän kertoo päiväkirjassaan arkkitehtuurin lisäksi muun muassa perheestään, sairauksistaan sekä Suomesta ja Saksasta. Romaanissa kerrotaan, että monet tavalliset kansalaiset suhtautuivat Helsingin rakentamiseen aluksi epäluuloisesti: “Korkea-arvoinen juoppo tuli kysymään minulta tanssiaisissa, minkälaista on viedä kaupunki paljasjalkaiselta helsinkiläiseltä. Yhtäkään talonsiirtoa en ole tehnyt, joka olisi hymyillen otettu vastaan, silloinkaan kun paikka on minusta parantunut.” Tästä välittyy juuri se, mitä jo sanoin, eli arkkitehtuuriin kiinnitetään huomiota vasta, kun jokin asia muuttuu.

Noona Bäckgrenin artikkelissa ”Katsoin ensin, että apua” – HS julkaisee massiiviset suunnitelmat Helsingin ytimen muuttamiseksi (www.hs.fi 12.3.2021, luettu 1.4.2021) kerrotaan Helsingissä olevan Elielinaukion uudistamisesta. Tähän uudistamiseen on suhtauduttu hyvin samalla tavalla kuin Viikilän romaanissa Helsingin uudistamiseen. Elielinaukion kehitys oy:n toimitusjohtaja Vesa Olkkola kertoo artikkelissa: ”Ilmassa on ollut epäilyjä, että mitä tähän herkkään kulttuuriympäristöön ollaan oikein rakentamassa. Kun näitä suunnitelmia katsoo, niin epäilyt osoittautuvat perusteettomiksi.” En ole kuullut yhtäkään keskustelua Elielinaukion arkkitehtuurista ennen kuin sen uudistamisesta kerrottiin. Nyt se tuntuu olevan paljon keskustelua herättävä asia.

Mistä johtuu, että Viikilän romaanissa ja Bäckgrenin artikkelissa arkkitehtuurisiin muutoksiin suhtaudutaan aluksi hyvin epäluuloisesti? Ajan kuluessa ne kuitenkin unohdetaan, tai niihin ainakin totutaan niin hyvin, ettei niihin kiinnitetä enää huomiota. Ehkä tämä suhtautuminen johtuu juuri siitä, että arkkitehtuurilla on suuri merkitys ihmisille. Vaikkei aina rakennuksia nähtäessä ajatella suoranaisesti niiden arkkitehtuuria, ne herättävät usein jonkinlaisia ajatuksia. Saatamme esimerkiksi todeta, “onpa kaunis talo” tai “onpa omaperäinen rakennus”, ja jatkaa matkaa. Arkkitehtuurin merkitys muistuu silloin, kun muutoksia tapahtuu ja keskustelu arkkitehtuurista on pinnalla.

Oodi

En tiedä vielä, mitä haluaisin lähteä opiskelemaan lukion jälkeen. Yksi mahdollinen vaihtoehto on arkkitehtuuri, sillä pidän piirtämisestä ja ylipäätänsä visuaalisista asioista, olen hyvä matematiikassa ja rakennusten suunnittelu vaikuttaa mielenkiintoiselta. Tämä ajatus on tullut minulle vasta viime aikoina, ja minusta onkin hämmästyttävää, ettei arkkitehtuurista juuri puhuta jatko-opinnoista puhuttaessa. Muuten olisin varmasti miettinyt sitä jo aiemmin. Ymmärrän toki, että siihen vaikuttaa ainakin hieman se, ettei arkkitehtejä tarvita niin suurta määrää kuin halukkaita on. Innostuin arkkitehtuurista lisää Akvarelleja Engelin kaupungista -romaania lukiessani. Vaikka kirjassa kerrotaan myös paljon arkkitehtuurin huonoista puolista, Engelin palo arkkitehtuuria kohtaan välittyy: “Olen piirtänyt aina ehtiessäni kirkkoa. Se lohduttaa minua. Sen suuruuden rinnalla tunnen itseni pieneksi ja nukahdan niin kuin lapsi nukahtaa.”

Arkkitehtuuri vaikuttaa suuresti viihtymiseeni erilaisissa paikoissa. Minulle on hyvin tärkeää, että kotini on toimiva ja miellyttävän näköinen, ja myös asuinympäristöllä on suuri merkitys. Käyn paljon kävelyillä ulkona, ja pidän asuinalueilla kävelemisestä talojen katselemisen takia. Olen käynyt Roomassa lomalla, ja pidin kaupungista hyvin paljon erityisesti sen arkkitehtuurin takia. Kauniit kadut ja nähtävyydet saavat minut varmasti menemään sinne uudestaankin. Jos en varta vasten miettisi näitä asioita, en ehkä ajattelisi arkkitehtuurin vaikuttavan minuun kovinkaan suuresti. En ainakaan pohtisi näitä asioita arkkitehtuurin näkökulmasta, vaan esimerkiksi Rooman loman onnistumisen ajattelisin johtuvan vain lämpimästä säästä ja hyvästä ruoasta. Arkkitehtuurilla on yleensä tarkoitus lisätä ihmisten viihtyvyyttä, ja ainakin minulla se vaikuttaakin juuri viihtyvyyteen suuresti. Helsingin Sanomien artikkelissa Elielinaukion arkkitehtuurikilpailun tuomariston puheenjohtaja Sinnemäki kertoo: ”Kaupungin tavoitteena tässä on luoda nykyistä viihtyisämpää ja käveltävämpää kaupunkitilaa sekä työpaikkoja liikenneyhteyksien puolesta kaupungin parhaalle paikalle.”

Arkkitehtuuri on muuttunut hyvin paljon ajan kuluessa, ja myös sen merkitys ihmisille on muuttunut. Hyvin varhaisessa historiassa vain rakennusten käytännöllisyydellä oli merkitystä, eli arkkitehtuuria ei ajateltu lainkaan taiteenlajina. Eri aikakausilla arkkitehtuuri on ollut erilaista, mutta se on yleensä kehittynyt siihen suuntaan, että rakennusten ulkonäön merkitys on kasvanut. Samalla käytännöllisyys on toki kehittynyt, eli ulkonäön merkitys ei ole vaikuttanut käytännöllisyyteen sitä huonontavalla tavalla, mutta ulkonäköön kiinnitetään nykyään ehkä helpommin huomiota. Viikilän romaanissa tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1816–1840, kun taas Helsingin Sanomien artikkelissa Elielinaukion uudistaminen on juuri nyt tapahtuva asia. Ajan vaikutus arkkitehtuuriin ja siihen suhtautumiseen näkyy romaanin ja artikkelin välillä selvästi: romaanissa puhutaan paljon käytännön asioista, kuten paloturvallisuudesta, kun taas artikkelissa puhutaan ainoastaan aukiolle rakennettavien rakennusten ulkonäöstä. Se, millaiseksi arkkitehtuuri ja siihen suhtautuminen muuttuu tulevaisuudessa, jää nähtäväksi.

Kansallismuseon torni

Arkkitehtuuriin kannattaa kiinnittää välillä huomiota, sillä niin tehdessä huomaa, kuinka suuri merkitys sillä on. Arkkitehtuuri on hyvin laaja aihe, jota voisi pohtia paljon erilaisista näkökulmista. Mielestäni on kiinnostavaa, kuinka se vaikuttaa meihin. Kun kerroin aiemmin esimerkkejä siitä, miten arkkitehtuuri vaikuttaa viihtyvyyteeni eri paikoissa, oli hämmästyttävää huomata, kuinka paljon ja laajasti se vaikuttaakin viihtyvyyteen. On erikoista, että arkkitehtuuri jää niin pienelle huomiolle, vaikka sen rooli jokaisen elämässä on melko suuri.

Kauneudesta, tyylistä ja ulkonäköpaineista

 ÄI4-kurssilla kirjoitettiin muun muassa ulkonäköpaineista. Hyve-lehti julkaisee kurssin mielenkiintoisimmat ja onnistuneimmat mielipidekirjoitukset.

 

Olemme kaikki kauniita, usko pois

Miksi koemme ulkonäköpaineita, vaikka meille on useasti sanottu, että olemme täydellisiä juuri sellaisina kuin olemme ja ettei ulkonäöllämme ole väliä? Emmekö usko väittämää vaan haluamme mieluummin olla sitä vastaan? Eihän kukaan ole täydellinen, joten miksi minäkään olisin? Vaikka kuinka yrittäisimmekin uskotella, että me kaikki olemme kauniita juuri sellaisina kuin olemme, osa meistä kokee siitä huolimatta paineita ulkonäöstään. Olenko liian pitkä tai lyhyt? Näytänkö liian lihavalta? Ovathan meikkini varmasti hyvin, ja eiväthän hiukset nyt vain sojota? Näytänhän varmasti tarpeeksi hyvältä?

 

Laura Tolonen käsittelee Ylen internetsivuilla julkaistussa uutisessa Nuori häpeää ulkonäköään eikä sitä voi estää – kasvata itsetuntoa jo lapsena (yle.fi/uutiset, julkaistu 28.1.2016, luettu 18.8.2017) nuorten ulkonäköpaineita ja niiden mahdollisia seurauksia. Tolonen mainitsee tekstissään, että epävarmuus omasta ulkonäöstä kuuluu murrosikään ja nuoruuteen. Siitä huolimatta kaikenikäisillä ja -näköisillä voi olla ulkonäköpaineita hyvinkin pienistä asioista.

 

“Ulkonäöstä tulevasta häpeästä seuraa painetta, kun pitäisi olla tietyn näköinen ja käyttää tietynlaisia vaatteita”, Tolonen kertoo Nuorimieli-hankkeen toiminnanjohtaja Senja Vänskän sanoneen. Minusta on kamalaa ajatella, että joku häpeää omaa ulkonäköään vain sen takia, ettei ole samanlainen kuin muut. Ongelmatilanne voi syntyä varsinkin siinä vaiheessa, kun vähävaraisen perheen nuori haluaisi itselleen muodikkaita merkkivaatteita, joilla useimmiten on hintaa enemmän kuin tarpeeksi. Tällöin nuori ei voi perheensä taloudellisen tilanteen vuoksi pyrkiä siihen ulkonäköön, jonka uskoo olevan täydellinen.

 

“Lihaksikkaat miehet ja hoikat naiset ovat puolittain harhaa ja kuvankäsittelyä”, Tolonen muistuttaa uutisen lopussa kertoessaan sosiaalisen median vaikutuksesta ulkonäköpaineisiin. Mieleeni heräsi kysymys siitä, koemmeko ulkonäköpaineita vain valheiden takia. Haluammehan me olla kuin ne ihmiset, joita näemme useissa kuvissa erilaisissa sosiaalisen median kanavissa ja useissa mainoksissa, vaikka todellisuudessa kaikki onkin vain kuvankäsittelyn avulla tuotettua harhaa. On varsin karua ajatella, että pyrimme olemaan samanlaisia kuin joku toinen, joka ei oikeasti edes ole sellainen, kuin antaa meidän ymmärtää.

 

“Paine voi myös aiheuttaa sen, että nuori alkaa rajoittamaan omaa syömistään tai liikkumaan pakonomaisesti. Sitä kautta on riski sairastua erilaisiin mielenterveyden häiriöihin”, Tolonen kertoo Senja Vänskän sanoneen. Itse ajattelen, että ulkonäköpaineet muuttuvat isoiksi siinä vaiheessa, kun alamme arvostelemaan omaa kehoamme ja muita asioita, joihin emme välttämättä voi suoranaisesti vaikuttaa. Liian suuret paineet ulkonäöstä voivat aiheuttaa sairastumisen erilaisiin mielenterveyden häiriöihin. Stressi ulkonäöstä on suurta myös silloin kun alamme ottamaan paineita ulkonäöstämme merkityksettömissäkin tilanteissa. Vaatteista, joita käyttää yhtenä päivänä koulussa, ei kannata ottaa stressiä. Loppujen lopuksi kukaan muu ei välttämättä edes kiinnitä sen enempää huomiota toisten vaatteisiin ja tuskin enää seuraavana päivänä edes muistaa mitään siitä, mitä jollakulla toisella oli päällään.

 

Saara Särmän Aamulehteen kirjoittamassa kolumnissa Pukeutumissäännöt joutavat minun puolestani romukoppaan (aamulehti.fi/ihmiset, 19.5.2017, luettu 18.8.2017) kerrotaan ulkonäkörajoitteiden rikkomisesta. Särmä painottaa tekstissään, että jokaisella meistä on oikeus olla juuri sitä, mitä haluamme, ilman muiden arvostelua. Kolumnissaan Särmä myös kertoo mahdottoman tarkoiksi muodostuneista kauneusihanteista sekä kommenteista, joita ihmiset saavat omasta ulkonäöstään.

 

Kukaan meistä ei ole olemassa toistemme esteettistä silmää miellyttääkseen. Jos jonkun muun ulkomuoto tai vaatevalinnat häiritsevät, käännä katse muualle”, Särmä toteaa tekstissään. Itse olen ollut aina sitä mieltä, ettei minun tarvitse miellyttää omalla ulkonäölläni ketään muuta kuin itseäni. Siitä huolimatta on aina ikävää kuulla negatiivista palautetta omasta ulkonäöstään. Itselleni eniten ulkonäköpaineita on aiheutunut niissä tilanteissa, kun olen muuttanut jotain. Muistan stressanneeni esimerkiksi otsatukan leikkaamista. Loppujen lopuksi kaikki stressaaminen on ollut turhaa, sillä kukaan ei ole koskaan tullut kommentoimaan ulkonäköäni näiden pienten muutosten jälkeen.

 

Sekä Särmä että Tolonen pyrkivät teksteissään luomaan vaikutelmaa siitä, ettei ulkonäöllä lopulta ole mitään väliä. Itse olen aivan samaa mieltä. Ihmisen tiedot tai taidot eivät vähene, vaikkei hänen ulkonäkönsä miellyttäisikään muita. Ihminen on arvokas juuri omana itsenään, vaikka asiaa voikin olla hankalaa uskoa. Meidän ei tarvitse pyrkiä täyttämään kaikkia maailman kauneusihanteita, sillä me kaikki olemme täydellisiä juuri sellaisina kuin olemmekin, usko pois.

Laura Oksanen

 

Ei sääntöjä pukeutumiselle, jokaisen tyyli on oikea

 

“Kukaan meistä ei ole olemassa toistemme esteettistä silmää miellyttääkseen. Jos jonkun muun ulkomuoto tai vaatevalinnat häiritsevät, käännä katse muualle”, toteaa Saara Särmä kirjoittamassaan kolumnissa “Pukeutumissäännöt joutavat minun puolestani romukoppaan” (Aamulehti, 19.5.2017, https://www.aamulehti.fi/ihmiset, luettu 22.8.2017).

Kolumnissaan Särmä kertoo, kuinka maailma on tuomitseva ja arvosteleva. Ihmiset kommentoivat toistensa vaatetusta ja ulkonäköä, eikä kukaan saa pukeutua niin kuin itse haluaa ilman, että sitä tuomittaisiin tai katsottaisiin vääräksi. Särmä kirjoittaa kolumnissaan myös siitä, miten ruumiillista koskemattomuutta ei kunnioiteta ja kuinka normaalin kehon määritelmä on uskomattoman rajallinen. Itse nuorena lukiolaisena voin sanoa, että tämä on täysin totta ainakin nuorten keskuudessa. Aamulla vaatteita pukiessa täytyy aina hieman miettiä, mitähän muut miettivät juuri tästä asusta tai hiustyylistä.  

Omasta mielestäni jokaisen tulisi olla niin itsevarma, että oman maun mukaan pukeutuminen olisi itsestään selvää. Jokaisen pitäisi tuntea itsensä vahvaksi ja kauniiksi huolimatta siitä, minkä kokoinen, muotoinen tai värinen on. “Itsetunto on osa minäkuvaa ja läheinen käsite elämänhallinnan kanssa. Elämänhallinta on uskoa itseen, kykyä ja tahtoa tehdä valintoja. Se on yleinen selviytymisen voimavara, joka vaikuttaa moniin ihmisen hyvinvointia edistäviin tekijöihin”, kirjoittaa Tiina Jensen artikkelissaan “Itsetunto on rohkeutta olla oma itsensä – olen riittävän hyvä, itseni paras ystävä” (Akuutti, 21.10.2016, https://yle.fi/aihe, luettu 22.8.2017). Mielestäni itsetunto on tärkein osa ihmisen minäkuvaa. Kun ihminen on itsevarma ja tuntee olonsa mukavaksi omassa kehossaan, on hänen helpompi olla oma itsensä ja pukeutua juuri oman tyylinsä mukaisesti. Henkilö, jolla on hyvä itsetunto, hyväksyy myös usein toiset eikä hänellä ole tarvetta kommentoida muiden ulkonäköä tai pukeutumista. Muiden itsetunnon latistaminen johtuu usein omasta heikosta itsetunnosta. Itsetunnon kasvattaminen ja itsensä ilmaiseminen olisi paljon helpompaa, jos jokainen keskittyisi vain omaan ulkonäköönsä ja lopettaisi muiden ulkonäön kommentoimisen. Toisten kehumista ei myöskään saa unohtaa, sillä niin kuin Jensen artikkelissaan kirjoittaa: “Kehut ja rakkaudenosoitukset pönkittävät itsetuntoa.” On siis täysin hyväksyttävää kehua omien ystävien lisäksi myös tuntemattomia vastaantulijoita.

Myös sosiaalinen media vaikuttaa paljon ulkonäköpaineisiin. Sosiaalisessa mediassa jaetaan jatkuvasti kuvia “täydellisistä” vartaloista ja “täydellisistä” tyyleistä. Kuvat luovat varsinkin nuorille suuria ulkonäköpaineita. Jokaisella tulisi olla treenattu vartalo ja merkkivaatteita. Eikö riitä, että on oma itsensä ja pukeutuu juuri niin kuin itse haluaa? Myös useat lehdet tarjoavat paljon ohjeita siihen, miten pitää pukeutua. Särmä on täysin eri mieltä näiden lehtiartikkelien kanssa ja ilmoittaa sen kolumnissaan seuraavalla tavalla: “Lehdet ovat jatkuvasti täynnä ohjeita, miten pukeutua jollekin vartalotyypille sopivalla tavalla tai mikä väri sopii minkä kanssa. Pah, sanon minä. Se sopii, mitä haluaa päälleen pukea. Jokainen keksiköön omat pukeutumissääntönsä.” Tästä olen täysin samaa mieltä. Särmäkin toteaa: “Hyvä sääntö voi olla, että ei ole mitään sääntöjä.”

Jos hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme, niin ehkä jonakin päivänä jokainen uskaltaa pukeutua juuri niin kuin itse haluaa. Vaikka kuulostaakin mahdottomalta saada kaikki ihmiset suvaitsevaisiksi, jostain voi aina aloittaa. Yhden ihmisen hymy tai positiivinen kommentti voi pistää liikkeelle positiivisuuden aallon. Mutta ennen kuin olemme saaneet muutettua maailman positiiviseksi ja suvaitsevaiseksi paikaksi, muistakaamme, että vain oma mielipiteemme on tärkeä. On hyvä muistaa, mitä Jensen toteaa: “Mielipiteet voi jättää omaan arvoonsa.”

Inka Lemmetyinen

Rakkaudesta, seksuaalivähemmistöistä ja suvaitsevaisuudesta

 ÄI4-kurssilla kirjoitettiin muun muassa seksuaalivähemmistöistä ja suvaitsevaisuudesta. Hyve-lehti julkaisee kurssin mielenkiintoisimmat ja onnistuneimmat mielipidekirjoitukset.

Seksuaalinen suuntautuminen ei määritä ihmistä

Erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat olleet osa ihmisen luontoa koko evoluutiomme ajan. Maria Pettersonin kolumnin Heteroseksuaalisuus keksittiin vuonna 1868 (yle.fi 23.4.2017 , luettu 18.8.2017) mukaan vasta viimeisen 149 vuoden aikana olemme alkaneet luokitella eri sukupuoli- ja seksuaali-identiteettejä esimerkiksi sen perusteella, keneen rakastumme, kenen kanssa harrastamme seksiä tai kenen kanssa menemme naimisiin. Sana “heteroseksuaali” on käsitteenä suhteellisen uusi keksintö, jonka alkutarkoitus oli vain puolustaa seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Nykyään käsitteet hetero- ja homoseksuaali ovat muuttuneet merkitykseltään ja painoarvoltaan pehmeästä ja viattomasta ihmisiä luokittelevaan ja tuomitsevaan suuntaan. Eri seksuaali-identiteetteihin liitetään nykyään myös paljon stereotyyppejä, kun taas ennen ihmiset eivät edes pitäneet tätä ollenkaan ihmistä määrittelevänä ja merkitsevänä tekijänä.

Monet tutkijat ovat jo kauan tutkineet eri seksuaalisten suuntautumisten syntymistä ja syitä. Jussi Viitala kertookin kolumnissaan Seksuaalisen suuntautumisen selittää biologia (yle.fi, 10.12.2016, luettu 21.8) heteroseksuaalisuuden, biseksuaalisuuden, homoseksuaalisuuden ja transseksuaalisuuden olevan ihmisen biologisia ominaisuuksia, kuten silmän värikin. Mielestäni se, että ihmisen seksuaalisuus osataan vihdoin selittää biologisten tutkimusten avulla, voi positiivisesti avartaa joidenkin ihmisten näkökulmaa siitä ajatuksesta, että esimerkiksi homoseksuaaleissa olisi psyykkisesti jotain vikaa tai että muut kuin heteroseksuaalit luettaisiin sairaiksi. Tietoisuuden ja ymmärryksen kasvaessa seksuaalivähemmistöjen edustajien on helpompaa ja vapaampaa elää sellaisina kuin he itse ovat – ilman syrjintää.

Minun mielestäni ihmisten jako hetero- ja homoseksuaaleihin on turhaa, sillä erilaisia seksuaalisia suuntautumisia on niin monia ja niin yksilöstä riippuvia. Se, onko joku henkilö esimerkiksi homo tai hetero, kertoo koko ihmisestä vain todella pienen ja merkityksetömän osan, jota ei oikeasti edes ulkonäön, käyttäytymisen tai luonteen perusteella voi määrittää.

Monelle ihmiselle on esimerkiksi länsimaisen median vuoksi jäänyt hieman kärjistetty kuva eri seksuaalivähemmistöjen edustajista. Seksuaalivähemmistöihin liitetään myös usein aiheettomia ja turhia ennakkoluuloja. Hieman feminiinisen miehen katsotaan olevan homo, kun taas maskuliinisen naisen olevan lesbo, vaikka tosiasiassa esimerkiksi homomiehiä on monenlaisia. Ajattelen, että homo- ja heterojaottelu on liian yleistä. Pettersonkin kirjoittaa: “Nykyään jaottelu heteroihin ja homoihin on niin yleistä ja tavallista, että voi olla vaikea ajatella, ettei jako ole ollut olemassa kovin kauaa.”

Kuitenkin ihmisten seksuaalisten suuntautumisten eri tyyppeihin jako ja niiden havaitseminen on ollut tutkijoille tärkeää. Eri seksuaalisten suuntautumisten, kuten homoseksuaalisuuden, tunnistamisen jälkeen ihmiset ovat oppineet asiasta ja alkaneet suvaita vähemmistöjä enemmän. Oman seksuaalisen identiteetin tunnistaminen voi myös auttaa löytämään omanlaista seuraa ja luoda yhteisöllisyyden tunnetta. Se, että ihmiset ovat erilaisia seksuaaliselta suuntautumiseltaan ja identiteetiltään, on hieno asia, sillä kaikenlainen erilaisuus on niin sanottua rikkautta.

Onneksi viime vuosikymmenten aikana ajatus erilaisten seksuaali- ja sukupuoli-identiteettien hyväksymisestä on levinnyt jo laajalti maailmalla ja ihmiset ovat siinä suhteessa monissa maissa jo tasa-arvoisia eikä sana “hetero” ole enää vastine normaalille. Viitala mainitseekin kolumnissaan, että itsemurhan syihin miehillä liittyy usein homoseksuaalisuus, joten meidän modernilla yhteiskunnallamme olisi suhtautumisessamme jotain parannettavaa. Seksuaalivähemmistöistä ja niiden suvaitsemisesta tulisi opettaa ja asioita tiedostaa enemmän kouluissa ja muualla, jotta ihmiset eivät luo seksuaalivähemmistöistäennakkoluuloja ja stereotypioita.  Ihmisten tietämättömyys on yksi suurimmista syistä seksuaalivähemmistöjen syrjimiseen ja epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Viitala muistuttaakin: “Tietämättömyys on vaarallinen tauti.”

Anonyymi

 

Katsooko rakkaus sukupuolta?

Maria Pettersson väittää kolumnissaan Heteroseksuaalisuus keksittiin vuonna 1868 (https://yle.fi/uutiset 23.4.2017, luettu 20.8.2017), että ihmisten erottelu seksuaalisen suuntautumisen perusteella on vasta parin sadan vuoden sisällä syntynyt ilmiö. Petterssonin kertoman mukaan Karl Maria Kertbeny, joka oli unkarilainen toimittaja, olisi keksinyt käsitteen “heteroseksuaalisuus” puolustaakseen ihmisiä, joita tulevaisuudessa kutsuttaisiin homoseksuaaleiksi. Kuitenkaan miehen ja naisen välisen rakkauden ja seksin historia yltää läpi homo sapiensin eli nykyihmisen olemassaolon ajan. Vain lisääntymiskykyisten vastakkaisten sukupuolten välinen yhdyntä voi johtaa jälkeläisiin, joten se on evolutiivisesti välttämätöntä.

Homoseksuaalisuuskaan ei ole uusi ilmiö. Homoseksuaalisuutta on tavattu myös muiden eläinlajien yksilöiden välillä. Homoseksuaalisuudella voi olla evolutiivinen merkitys: homot, jotka eivät lisäänny, pystyvät auttamaan sukulaistensa lasten hoidossa. Mielestäni on ihana ajatella, että homoseksuaalisuudella on tärkeä tehtävä evoluutionkin kannalta.

Pettersson kertoo, että esimerkiksi antiikin Kreikassa ihmisten tapoja rakastaa jaoteltiin muulla tavalla kuin seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Hänen mukaansa maissa, joissa kristinusko on valtauskontona, kirkko määritteli rakkaudelle säännöt. Pettersson kertoo, ettei kirkon historiassa ollut tärkeää heterohomo-jako vaan se, tähtääkö seksi lisääntymiseen vai ei ja tapahtuuko se avioliiton ulkopuolella vai ei. Hän sanoo, että vain lasten saamiseen tähtäävä seksi avioliiton sisällä on ollut seksin ainoa sallittu muoto, kunhan akti tehdään lähetyssaarnaaja-asennossa. Mistä siis juontuu nykypäivän kirkon käsitys siitä, että rakkaus on vain miehen ja naisen välistä? Eikö samalla logiikalla voisi väittää, että seksi nainen päällä on syntiä? Mielestäni kirkko on juuttunut muinaisuuteen avioliittokäsityksessään. Itse olen seurakuntanuori ja uskon Jumalaan, joka ei katso ihmisen seksuaalista suuntautumista. Monet tuntemani seurakunnan työntekijät ovat kanssani samaa mieltä siitä, että tasa-arvoinen avioliittolaki pitäisi saada voimaan ja toimimaan kaikissa seurakunnissa.

Nykypäivänä kaikki eivät suhtaudu homouteen hyvin. Homot saattavat kohdata niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Väkivallan tekijät saattavat perustella tuomittavaa käytöstään sillä, että he “pelkäävät homoja”. Miksi ihmiset pelkäisivät toisten ihmisten välistä rakkautta? Itse en ymmärrä sitä. Kristinuskossakin tärkein sanoma on rakkauden kaksoiskäsky, jossa kehotetaan rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään. Joten voisimmeko me kaikki kohdella ihmisiä hyvin seksuaalisesta suuntautumisesta välittämättä? Me kaikki ihmiset olemme yhtä arvokkaita. Eihän esimerkiksi silmien väri vaikuta siihen, miten suhtaudumme ihmiseen, joten seksuaalisen suuntautumisenkaan ei pitäisi vaikuttaa asenteisiimme. Jotkut saattavat ajatella, että homoudesta pitäisi kertoa heti uudelle tuttavuudelle. Mielestäni se on naurettavaa. Eihän kukaan esittele itseään hetero-Jukkana, joten miksi Pekan, joka on homo, pitäisi esitellä itsensä homo-Pekkana. Seksuaalinen suuntautuminen on vain yksi piirre ihmisessä samalla tavalla kuin edellä mainittu silmien väri.

Onneksi yhä useampi ihminen on suvaitsevampi ja useammat valtiot ovat lopettaneet homoseksuaaleista teoista rankaisemisen. Nykyään “homoiksi itsensä luokittelevien” on helpompi kertoa muille avoimesti omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Monet ystävistäni ovat avoimesti lesboja eli naispuolisia homojaseksuaaleja tai biseksuaaleja, jotka ovat kiinnostuneita romanttisesti sekä tytöistä että pojista. Nykyään esimerkiksi kouluissa jaetaan tietoa erilaisista seksuaalisista suuntautumisista ja sukupuoli-identiteeteistä, mikä tietenkin lisää suvaitsevaisuutta. Kuitenkin “homo” on valitettavasti yleinen haukkumasana etenkin peruskouluikäisten kielessä.

Bloggaaja Petri Penna kirjoittaa blogipostauksessaan Miksi Helsinki Pride pitää järjestää? blogissaan “That Fucking Princess Petri” (http://petripenna.blogspot.fi 1.6.2017, luettu 20.8.2017) Helsinki Pridesta, joka on Suomen suurin seksuaalivähemmistöjen tapahtuma. Penna kertoo: “On myös suuri väärinkäsitys, että Helsinki Pride on mielenosoitus.” Hän selventää, että sen tarkoitus on antaa tietoa seksuaalivähemmistöistä ja vähentää sekä poistaa ennakkoluuloja. Bloggaaja muistuttaa, että kaikki ovat tervetulleita viettämään mukavaa aikaa Helsinki Prideen seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta. Hän sanoo, että myös koirat ovat tervetulleita tapahtumaan. Helsinki Pride on Pennaselle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä tapahtuma. Hän paljastaa haaveensa osoittaa rakkauttaan julkisesti ilman, että muut ihmiset jäisivät tuijottamaan tai kuiskimaan. Itse en ole valitettavasti päässyt osallistumaan Helsinki Prideen. Tavoitteenani on päästä osallistumaan ensi vuonna. Haluaisin osallistua myös Setan, joka on seksuaalivähemmistöjen asemaa ajava ihmisoikeusjärjestö, toimintaan. Olenhan itsekin ihminen, joka kuuluu seksuaalivähemmistöön.

Anonyymi

 

Saako nykymaailman säännöillä rakastaa niin kuin tahtoo ?

Ihmisten sukupuoli, seksuaalisuus ja erilaiset seksuaaliset halut ovat aina kiinnostaneet muita ympärillä olevia ihmisiä. Aina on haluttu vetää raja homojen ja heteroiden välille. Miksi heteroseksuaalisuutta pidetään normaalina ja homoseksuaalisuutta ei? Miksi se on ollut ainoa oikea seksuaalinen suuntautuminen jo niin kauan aikaa? Maria Pettersson ilmaisee kolumnissaan Heteroseksuaalisuus keksittiin vuonna 1868 (https://yle.fi/uutiset , 23.4.2017, luettu 18.8.2017), että heteroseksuaalisuus on käsitteenä melko tuore asia. Niin sanottuja homoja ja heteroita on ollut siis yhtä kauan, kuin on ollut ihmislajikin, sillä ihmiset ovat tunteneet erilaista vetoa toisiinsa.

Ennen ihmisiä ei jaoteltu suuntautumisen mukaan, vaan jokainen sai olla oma itsensä, sillä minkäänlaisia identiteettejä ei ollut vielä keksitty. Miksi nykypäivänä jaottelu on niin selkeää, ja miksi sellainen on pakko ylipäätään tehdä? Mielestäni ihmisellä on se perusoikeus, että hän saa nykypäivänä rakastaa ja osoittaa rakkautta kenelle tahtookaan.

Petterssonin mukaan yleisin jako länsimaissa kulkee heteron ja homon välillä, kun ihmisiä jaotellaan sen mukaan, mistä tai kenestä he ovat kiinnostuneita seksuaalisesti. Tämä jako on melko tuore keksintö, ja ennen rakkaus ja seksi on jaoteltu aivan toisin. Nykyään jako on niin selkeä, että sen tuoreutta on hankala hahmottaa.

Petersson ottaa esille kolumnissaan antiikin Kreikan. Kreikassa oli monenlaisia tapoja rakastaa ja osoittaa rakkautta, mutta mitään rajaa ei vedetty seksuaali-identiteettien välille.  “Antiikin kreikassa vapaat miehet rakastivat kahdella tavalla. Oli maallinen rakkaus, joka oli vähän yksinkertaista ja jonka kohteena saattoivat olla pojat tai naiset. Sitten oli taivaallinen rakkaus, hienompi ja ylevämpi, jonka kohteeksi kelpasivat vain pojat”, kirjoittaa Pettersson.  Kuten tästä voi todeta, antiikin Kreikassakaan ei siis puhuttu homoseksuaaleista.

Kirkko on ollut suuressa osassa seksuaalisuuden määrittelyssä. Pettersson ilmaisee, että toisin kuin nykyään usein luullaan, heteroーhomo-jako ei ole ollut kirkon tai kristinuskon historiassa tärkein jakolinja, vaan tärkeämpää oli se, harrastetaanko seksiä avioliitossa vai sen ulkopuolella ja tähtääkö se lisääntymiseen. Ainoa hyväksytty yhdyntä oli se, jota harrastettiin lasten saamiseksi ja tapahtui miehen ja naisen välillä. Kaikki mikä oli avioliiton ulkopuolista rakkauden ilmaisua, oli syntiä. Eikö ihminen nyt saisi rakastaa, vaikka kyseessä ei olekaan hankkia yhteisiä lapsia tai mennä naimisiin?.

Pettersson mainitsee artikkelissaan, että heteroseksuaalisuus-sanan keksiminen johti aivan uuteen identiteettiin. Kyse ei siis ollut vain siitä, että olisimme keksineet uuden sanan, vaan suuremmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka vaikuttaa ihmisten suhtautumiseen seksuaalisuuteen. Noin 1870-luvulta alkaen ihminen saattoi kuvitella itsensä heteroksi ja julistaa olevansa hetero. Ihminen saattoi ajatella kuuluvansa tiettyyn ryhmään tai lahkoon samalla tavalla tuntevien ihmisten kanssa. Täten syntyi aivan uusi identiteetti, heteroseksuaalisuus.

 

Tieteellinen maailma etsii edelleen vastausta kysymykseen: ”Mikä aiheuttaa homoutta?” Petterssonin mielestä ajatellaan, että heterous on ihmisen perusasetus ja että jokin poikkeama aiheuttaa homouden. Fyysistä merkkiä homoseksuaalisuudesta etsittiin ensin ulkonäöstä. Usein ulkonäkö heijastaa luonteenpiirteitä, ei seksuaalisuutta. Naisilla “lesbon tunnusmerkkejä” olivat usein maskuliininen ulkonäkö ja käyttäytyminen,  Jos nykypäivänä naiset harrastavat miesten lajeja esimerkiksi jääkiekkoa, ovat he helposti leimattavissa lesboiksi. Kun taas joku poika pitää vähän naisellisemmasta harrastuksesta, hän on heti homo. Miksi ihmisille asetetaan tietynlaiset käyttäytymistavat ja mielenkiinnon kohteet?

Kun heteroseksuaalisuus yleisenä  seksuaali-identiteettinä keksittiin länsimaissa, useimmat pitivät sitä parempana kuin homoseksuaalisuutta. Edelleen jotkut olettavat, että he ovat heteroutensa takia ylempiarvoisia kuin toiset. Minkä takia ihmisiä arvotetaan sen perusteella, kenestä he pitävät tai kenestä ovat kiinnostuneita? Kyseessä on samanlaista eriarvoisuutta, rasismia, kuin mitä ihmiset kokevat myös ihonvärinsä kanssa..

“Vuosikymmenten aikana on kuitenkin tapahtunut selvä muutos, ja vaikka heteronormi on yhä voimakas, yhä useammin heteroseksuaalisuus, homoseksuaalisuus, biseksuaalisuus ja muita seksuaalisuuksia nähdään erilaisina mutta samanarvoisina asioina. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman heteroseksuaalisuuden keksimistä ja termin, käsitteen ja identiteetin yleistymistä”, toteaa Pettersson.

Nykypäivän seksuaalisuuksien hyväksyntä näkyy erinomaisesti miesten hyvinä ystävyyssuhteina, bromansseina. Mikko Puttonen kirjoittaa artikkelissaan Nykyinen homoystävällinen ilmapiiri on johtanut myös heteromiesten ”bromanssien” kukoistukseen – miesten välinen ystävyys on syventynyt, selvisi tutkimuksessa (http://www.hs.fi/tiede, 10.5.2017, luettu 21.8.2017), että nykyään heterokaverukset voivat olla henkisesti ja fyysisesti lähempänä toisiaan kuin ennen.Puttonen kirjoittaa: “Pelko homoksi leimautumisesta ei enää rajoita heteromiesten käytöstä niin kuin ennen. Uudenlainen miesten välinen läheisyys ja jopa rakkaus ilman seksisuhdetta on nyt tavallisempaa kuin vielä pari vuosikymmentä sitten.”

Tärkein suhdetta määrittävä tekijä on mahdollisuus kertoa ystävälle kaikesta, mikä mielessä liikkuu. Avoimuus tunteissa erottaa bromanssin tavallisesta ystävyydestä. Nuoret miehet voivat myös sanoa rakastavansa ystäväänsä, vaikkeivät tuntisikaan seksuaalista vetoa tähän, ja ennen tällainen oli lähes mahdotonta. Tämä kertoo suuresta harppauksesta seksuaalisuuden ja erilaisten identiteettien maailmassa. Uusia harppauksia eteenpäin on toivottavasti vielä tulossa tulevaisuudessa.

Maria Mäki-Kuhna

 

 

”Älä anna minun olla elänyt turhaan”- Esa Pärnäsen opekolumni

Lehtori Esa Pärnäsen kolumni aloittaa Hyve-lehden opekolumnisarjan.

 

”Älä anna minun olla elänyt turhaan”

Nämä sanat lausuttiin 400 vuotta sitten Prahassa. ”Älä anna minun olla elänyt turhaan”, lausui vanha mies puristaen samalla nuoremman miehen käsivartta. Vanhalla miehellä oli jotain, minkä hän tiesi tai ainakin aavisti olevan arvokasta. Mutta hän ei kyennyt viemään työtä loppuun. Siihen hän tarvitsi nuoremman miehen apua. Ja historian onnekkaasta oikusta tämä jotain oli juuri sitä, mitä tämä nuorempi mies epätoivoisesti halusi. 

Vanha mies oli Tyko Brahe, tähtitieteilijä ja havaitsija vailla vertaa. Kyllästyneenä antiikin tähtitieteen perintöön Tyko suoritti havaintoja tarkkuudella, johon kukaan ei ollut ennen häntä pystynyt. Se oli hänen aarteensa. Elämäntyönsä. Hänellä oli arkisto täynnä kylmiä lukuja, tietoja planeettojen sijainneista. Ja juuri noita lukuja nuorempi mies tarvitsi. Hän oli päättänyt selvittää kiertoratojen salaisuudet. Mutta hänellä ei ollut siihen tarvittavaa materiaalia. Häneltä puuttuivat juuri nuo kylmät luvut. 

Antiikin ajoista lähtien oli uskottu, että planeettojen radat olivat täydellisiä ympyröitä. Täydellisiä liikkeitä. Ja sitä myös nuorempi mies etsi. Mutta havainnot eivät sopineet. Aikaisempien havaintojen perusteella planeettojen ratojen ympyriäiset muodot olivat olleet vielä perusteltuja. Mutta nyt oli toisin, Tyko Brahen havainnot olivat kerta kaikkiaan vain niin tarkkoja. Planeetan rata ei ollut ympyrä. Pitkän, välillä suorastaan epätoivoisen teoreettisen pohdiskelun jälkeen nuorempi mies päätyy viimein siihen, että rata on ellipsi. Se on ainoa mahdollisuus. Luonto oli puhunut. Ja vaikka nuorempi mies ei erityisemmin tästä löydöstään pitänytkään, niin siihen hän tyytyi. Ja siinä on hänen suuruutensa. 

 Nuorempi mies oli nimeltään Johannes Kepler. Ja hän julkaisi löytönsä, joita oli kaikkiaan kolme, teoksissaan Astronomia Nova ja Mysterium Cosmographikum, eli suomeksi Uusi tähtitiede ja Kosmoksen mysteeri. Näitä löytöjä kutsutaan nykyään Keplerin kolmeksi laiksi. 

Siellä ne uinuivat, orpoina Keplerin muiden ajatusten loputtoman mystiikan valtavassa sekamelskassa yli puoli vuosisataa. Kunnes ne kaivoi esille eräs englantilainen, sir Isaac Newton, joka rakensi Brahen ja Keplerin pystyttämälle perustalle oman planeettateoriansa: painovoimateorian. Suuri Newton, ehkä suurin kaikista, saattoi sitten todeta aikanaan vaatimattomasti: jos olen nähnyt pidemmälle kuin muut johtuu se vain siitä, että olen seissyt jättiläisten hartioilla.  

Näin Tyko Brahe ei ollut elänyt turhaan. Hänen merkitystään kopernikaaniselle vallankumoukselle ja tieteen kehitykselle voidaan kuvata vain yhdellä sanalla: korvaamaton.  

Lähteet: 

Kari Enqvist, Näkymätön todellisuus (WSOY, 1996) 

Arthur Koestler, Vedenjakajalla, Johannes Keplerin elämäkerta (WSOY, 1961) 

Sukupuolista ja koulumenestyksestä

ÄI4-kurssilla kirjoitettiin muun muassa sukupuolesta ja sen vaikutuksesta koulumenestykseen. Hyve-lehti julkaisee kurssin mielenkiintoisimmat ja onnistuneimmat artikkelit ja  mielipidekirjoitukset.

 

 

Sukupuolten erot koulumenestyksessä

“Suomalaisten tyttöjen ja poikien välinen ero yläkoulun koulumenestyksessä on länsimaiden suurimpia, sanoo lasten koulumenestystä paljon tutkinut psykologian professori-emerita Liisa Keltikangas-Järvinen.” kirjoittaa Annabella Kiviniemi Iltalehden artikkelissaan Poikien huonompaan koulumenestykseen on monta syytä (4.9.2015).

Syitä näille suurille sukupuolten välisille eroille ei tarvitse kaivaa kovinkaan syvältä. Sillä jos pääsisit elämään viikon ajan keskiverto kahdeksasluokkalaisen tytön ja pojan elämää, niin erot olisivat huomattavat.

Suurimmat erot sukupuolten välillä ovat perimässä.  Murrosiän alku on kriittinen vaihe nuoren kehityksessä. Tytöillä se alkaa aikaisemmin kuin pojilla, yleensä reilusti ala-asteen puolella, mutta pojilla se saattaa alkaa vasta yläasteelle.  Tämä luo noin kahden vuoden etumatkan tytöille aivojen ja mielen kehityksessä, mikä korostuu varsinkin yläasteelle siirryttäessä.

Varsinkin internet- ja some-aikaan lapsilla ja nuorilla on enemmän virikkeitä ja vapaa-aikaa vietetään eri tavalla kuin ennen. Tämä korostuu hiukan eri tavalla nuorilla tytöillä ja pojilla. “Vapaa-ajan viettäminen on suuri tekijä poikien koulumenestyksen olemattomuutta pohtiessa. Siinä missä vielä Koiviston presidenttikaudella pojat leikkivät ojissa sotaa muovisilla pyssyillä, ampuvat he nyt kotisohvalla ruudulta irakilaisia”, kirjoittaa Juhani Brander Aamulehden lauantaiesseessään Tämän vuoksi pojat eivät pärjää koulussa (10.12.2016).

Lukuisat nuoret pojat menevät suoraan koulun jälkeen omaan huoneeseensa pelaamaan ja istuvat siellä iltaan asti. Käyvät ehkä syömässä välillä, ehkä eivät. Läksyt jäävät tekemättä, koska pelaaminen on paljon hauskempaa ja rentouttavampaa.  Tytöillä on koulun jälkeen yleensä aikaa ja motivaatiota tehdä läksyjä lukea kokeisiin. Tämä ei tietenkään kosketa kaikkia nuoria, mutta hyvin huomattavaa osaa.

Oppitunneilla pitäisi jaksaa keskittyä kunnolla. Tätä hankaloittavat kuitenkin monet sosiaaliset mediat, kuten  Instagram tai Snapchat. Näissä kahdessa “somessa” nuori viettää suuren osan aikaa koulussa ja kotona, vastaamassa “snäppeihin” tai selaamalla muiden kuvia Instagramissa ja jakamassa niitä toisilleen.

Tämä ei ole pelkästään poikien ongelma, vaan koskettaa molempia sukupuolia.

“Koviksena saa hyväksyntää”

Vika poikien opiskelussa ei ole pelkästään pojissa itsessään. Syitä voidaan hakea myös kotoa, koulusta, kaveripiireistä ja vaikkapa urheiluseurasta.  Edellä mainitut ympäristöt vaikuttavat eri tavalla eri ihmisiin. Toisilla molemmat vanhemmat asuvat kotona, joillakin he ovat eronneet  tai toinen vanhempi jopa kuollut.  Aamulehden artikkelin mukaan “koviksena poika saa eniten hyväksyntää”. Tekstissä kerrotaan, että “kovikset” nostetaan korkeimmalle oppilaiden arvomaailmassa. Näitä koviksia yhdistää yksi asia. Heillä ei ole isää. “Johtavien kasvatusalan ammattilaisten mukaan isyyden merkitystä ei pojan henkiselle hyvinvoinnille ja elämässä pärjäämiselle voi millään mittarilla vähätellä”, Brander kirjoittaa.

“Temperamentti suosii tyttöjä”

Iltalehden artikkelissaan Kiviniemi kertoo: “Yhteiskunnan arvostamat temperamenttipiirteet kääntyvät opettajien arvosteluissa tyttöjen eduksi.” Tämä siis tarkoittaa, että tytöt pärjäävät koulussa paremmin samalla työmäärällä kuin pojat, sillä tytöt ovat enemmän opettajien suosiossa.

Myös kaveripiirit ja ja urheiluseurat voivat vaikuttaa opiskeluun. Nuorella voi olla paljon harjoituksia ja pelejä varsinkin kilpaurheilunssa. Silloin saattaa jäädä koulu toiseksi ja harjoittelu menee sen edelle. Myös kaveripiireissä on eroja. Jos nuori viettää aikaa sellaisten kavereiden kanssa, jotka käyttävät paljon päihteitä, nyt puhutaan siis nikotiinituotteista ja lievistä huumausaineista, on todennäköistä, että nuori aloittaa itsekin päihteiden käytön, eikä se johda hyvään.

”Yleinen mielipide tuntuu olevan, että koulumenestyksen ero ei haittaa mitään”, Annabella Kiviniemi kirjoittaa ja jatkaa, “Jos tyttöjen heikosta koulumenestyksestä sanottaisiin, että ei se haittaa ketään, keskustelu olisi valtava.”
Pojat ovat nyt ja aina vähän tyttöjä kehityksessä jäljessä. Poikien pitää vain tehdä enemmän töitä ja laittaa puhelimet pois tunnilla ja keskittyä opiskeluun.

Arvo Alanko

 

Pojat – möyriviä kastematoja?

Juhani Brander kirjoittaa lauantaiesseessään Tämän vuoksi pojat eivät pärjää koulussa (Aamulehti, 10.12.2016) poikien huonosta koulumenestyksestä ja siihen vaikuttavista syistä. Brander kertoo Pisa-tutkimusten mukaan tyttöjen ja poikien erojen olevan OECD-maiden suuriman ja luettelee liudan kouluaineita, joissa tytöt pärjäävät nykyisin poikia paremmin.

Brander vetää selvän rajan tyttöjen ja poikien välille kirjoittamassaan esseessä. Hän sanoo selkeästi, että on vain kaksi sukupuolta, tyttö ja poika, ja kertoo, millaisia oletuksia näille sukupuolille on esitetty. Oletusten mukaan tytöt ovat kunnollisia, tunnollisia ja ujoja. Pojat ovat “koviksia”, jotka opiskelun sijaan käyttävät aikaansa pitääkseen pahan pojan -imagoaan yllä, jotta saavat hyväksyntää koulussa. Tekstissä olevat oletukset eri sukupuolten välillä ovat vanhanaikaisia, eivätkä edes totta. Kokemuksesta osaan sanoa, että osa tytöistä haluaa ja yrittää myös saada koviksen roolin itselleen. Toisaalta lähellekään kaikki pojat eivät hamua pahiksen roolia itselleen.

Branderin esseessä esiintyy sukupuolinormatiivisuutta.  Siinä on odotuksia siitä, mitä tytöt ja pojat tekevät. Branderin mukaan erilaiset pelit vaikuttavat negatiivisesti poikien koulumenestykseen: “– – diplomien sijaan seinällä on kovassa käytössä hajonneiden pleikkariohjaimien Hall of Fame -galleria.”Kuka kuitenkaan sanoo, etteivät tytöt pelaisi pelejä niin kuin pojatkin?  Miranda Mettälä ja Marika Eerola kirjoittavat opinnäytetyönsä  Moninaisuus mielessä! Seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden kohtaaminen sosiaalialan työssä luvussa Tiukat normit voivat piilottaa tosielämän moninaisuuden (Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2013,   http://seta.fi, luettu 21.8.2017) sukupuolen moninaisuudesta ja seksuaalisuudesta.    

 “Sukupuolinormit määrittelevät miehille ja naisille omat sukupuoliroolinsa, joihin saattaa esimerkiksi sisältyä odotuksia siitä, millaiset harrastukset, luonteenpiirteet ja pukeutuminen ovat soveliaita ja tyypillisiä tietylle sukupuolelle”, kirjoittavat Mettälä ja Eerola. Miksi pitää tehdä odotuksia siitä, millainen joku on sukupuolen takia? Sukupuoli ei kuitenkaan kerro, minkälainen joku on, mitä hän tekee tai mistä pitää. Ei siis pitäisi tehdä oletuksia ilman minkäänlaista tietoa asiasta.

Branderin esseessä on kuitenkin oikeaa asiaakin koulumenestyksen syistä. On syitä, joihin pojat eivät itse voi vaikuttaa. “Ulkopuolisen silmin miehenalut vaikuttavat olevan valovuoden jäljessä verrattuna ikäisiinsä nuoriin naisiin mitä tulee henkiseen kypsyyteen tai mahdollisuuksiin koulutuspolitiikassa ja yhteiskunnallisessa integraatiossa ”, kirjoittaa Brander. On totta, että pojat kypsyvät hitaammin kuin tytöt, mikä voi olla syy poikien huonompaan koulumenestykseen. Pitkälti koulumenestys on kiinni opiskelijasta itsestään: Löytyykö riittävästi motivaatiota? jOnko valmis näkemään vaivaa hyvien kouluarvosanojen eteen?

Voi olla menestyksekäs koulussa, vaikka olisi poika. Brander antaa liikaa painoarvoa sukupuolelle, kun mietitään koulumenestystä. Kyllähän pojat ovat aikaisemmin menestyneet koulussa tyttöjä paremminkin, varsinkin matemaattisissa aineissa. Menestyksen salaisuus lienee se, mihin aikansa käyttää. Valitseeko pleikkarin pelaamisen kavereiden kanssa vai koulutyön? Nykyisin yhä useammat valitsee hauskemman ja helpomman valinnan, eikä tähän valintaan vaikuta sukupuoli laisinkaan. Niin tytöt kuin pojatkin valitsevat nykyisin useimmiten mieluummin vapaa-ajan ja kavereiden kanssa olemisen .

Brander kritisoi poikia esseessään, ehkä vähän liikaakin: “Suomalaisen nuoren miehen oleminen on vähän sama kuin katsoisi kastematojen möyrimistä sateen jälkeen asvaltilla” hän kirjoittaa. On totta, että osa pojista on “möyriviä kastematoja”, mutteivät kaikki. Meidän koulussa matemaattisten aineiden kursseilla valtaosa opiskelijoista on poikia. Mielestäni Branderin essee on liian yleistävä. Pojille, jotka eivät jaksa opiskella, essee on hyvä herättely, mutta joillekin pojille voisi kyllä nostaa peukut pystyyn hyvästä työstä koulussa. Tyttöjenkin joukosta löytyy maleksijoita, joita koulu ei voisi kiinnosta pätkän vertaa. Toisaalta aina välillä kaikki meistä ovat maleksijoita, olemme sitten poikia tai tyttöjä.

Nimetön

 

Miksi pojat olisivat huonompia koulussa kuin tytöt?

Koulunkäynti on meille jokaiselle arkipäivää tällä hetkellä, tulevaisuudessa tai mahdollisesti olet jo opintosi suorittanut. Mutta onko poikien ja tyttöjen koulunkäynnissä eroja? Mistä erot voivat johtua? Kieltämättä eroja varmasti on, mutta niiden syistä voidaan olla montaa mieltä. Juhani Brander käsittelee kirjoittamassaan launtaiesseessä “Tämän vuoksi pojat eivät pärjää koulussa” (https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/ 10.12.2016, luettu 18.8.2017) syitä siihen, miksi pojat pärjäävät huonommin koulussa kuin tytöt.

Brander aloittaa tekstinsä kertomalla, kuinka hänen mielestään pojat ovat valovuosien päässä tytöistä muun muassa henkisen kypsyyden saralla. Brander myös mielestäni yleistää sanomalla “sellaista ihme maleksimista lippis väärinpäin ja Axea kainalossa; stipendien ja diplomien sijaan seinällä on kovassa käytössä hajonneiden pleikkariohjaimien Hall of Fame -galleria”, koska me kaikki olemme erilaisia eikä kaikkia poikia voi kuvailla yhdellä virkkeellä. Branderin tekstin koko ensimmäinen kappale on melkein kokonaan poikien väheksymistä ja osittain pilkkaamista, vaikka Branderilla on myös siinä seassa ihan hyviäkin ajatuksia.

Omasta mielestäni suurin ero tyttöjen ja poikien välillä opiskelun osalta on motivaatio ja ylipäätään halu opiskella. Annabella Kiviniemellä on hyvä ajatus artikkelissaan “Poikien huonompaan koulumenestykseen on monta syytä” (http://www.iltalehti.fi/perhe/ 4.9.2015, luettu 19.8.2017), kun hän kirjoittaa: “Motivaatio auttaa koulumenestyksessä. Motivaatio kasvaa hyvistä tuloksista. Poika ei motivoidu koulussa, jos hyvien arvosanojen saaminen on ylivoimaista. Noidankehä on valmis.” Tämä on mielestäni hyvin  totta, koska ainakin omalla kohdallani, sekä varmasti myös monen muunkin mielestä, hyvien arvosanojen saaminen antaa lisää motivaatiota koulunkäyntiin ja auttaa muutenkin opiskelussa. Hyvillä arvosanoilla ja ylipäätään hyvillä koulusuorituksilla motivaatio lisääntyy, ja menestyminen jossakin asiassa saa jokaisen meistä hyvälle tuulelle, ja asiat sujuvat paremmin.

Seuraavaksi Brander esittää väitteen “koviksena poika saa eniten hyväksyntää”, josta itselleni tulee hieman ristiriitaisia ajatuksia. Toki onhan se selvää, että jos on ikään kuin “kovis”, voi saada poikien keskuudessa enemmän hyväksyntää, koska nykynuorten mielestä on jotenkin “cool” olla kovis. Toisaalta taas vaikka ei olisi kovis, vaan vastaavasti vaikka hiljainen tai ehkä jopa ujokin poika, voi silti saada paljon kavereita ja saada sitä kautta hyväksyntää muiden keskuudessa. Joten siis omasta mielestäni “koviksena” voi saada ihan yhtä paljon hyväksyntää kuin ihan normaalinakin poikana voi.

Sitten Brander ottaa kantaa nykynuorison ja erityisesti poikien tietokonepelien pelaamiseen. Brander kirjoittaa: “Jostain hyvin olennaisesta puutteesta kertoo se, että monesti pelaaminen on poikien ainoa keino kokea onnistumisen- ja hyvänolontunteita.” Omasta mielestäni tietokonepelien pelaaminen ei todellakaan ole ainoa keino kokea kyseisiä tunteita, vaan edellä mainittuja tunteita voi myös kokea ihan vain esimerkiksi jalkapalloa pelatessa. Mielestäni tietokonepelien pelaamisella ei ole kovinkaan suurta vaikutusta poikien koulumenestykseen, mutta niiden pelaaminen voi myös kehittää monia taitoja, kuten esimerkiksi koordinaatiota ja ajattelukykyä, jotka ovat hyviä taitoja koulua silmällä pitäen.

Lopuksi Kiviniemen haastattelema professori Liisa Keltikangas-Järvinen tuo esille mielenkiintoisen kysymyksen. “Miksi koulun aloituksessa noudatetaan kronologista ikää, vaikka kehityserojen tiedetään olevan näin suuria? ”Tämä onkin hyvä kysymys, mutta oma mielipiteeni asiasta on se, että vaikka kehityseroja on tyttöjen ja poikien välillä, eivät erot silti ole liian suuria, jotta ne haittaisivat opintoja. Brander tuo myös kirjoituksessaan esille väitteen, että lapsen isällä on suuri vaikutus lapsen kasvuun ja kehitykseen, mistä olen aivan samaa mieltä.

Kaiken kaikkiaan siis oma lopputulokseni on, että pojat voivat pärjätä koulussa ihan yhtä hyvin kuin tytötkin, jos vain motivaatio ja jaksaminen ovat kohdallaan, eikä anna huonojen arvosanojen latistaa motivaatiota opiskella. Vaikka tytöillä ja pojilla voikin olla kehityksellisiä eroja keskenään, eivät ne ole tarpeeksi merkittäviä vaikuttamaan suuresti koulunkäyntiin.

Alex Lindholm

Kännykät tappavat mielikuvituksemme

Mielikuvitustamme tarvitaan moneen asiaan, taiteeseen, innovoimiseen ja tämän tekstin kirjoittamiseen.

 

Halusin kertoa teille siitä, miten lähestulkoon meihin kaikkiin kännykkä, oman kehomme jatke ja portti mittaamattomaan määrään tietoa, vaikuttaa. Se vaikuttaa mielikuvituksemme toimintaan. Suurin osa on kuullut varmasti jo saarnan siitä, miten puhelinten käyttö vaikuttaa ihmisen keskittymiskykyyn, mutta olen myös huomannut, miten se vaikuttaa luovuuteen. Sen takia haluan puhua teille juuri siitä, miten liiallinen puhelimen käyttö vähentää mielikuvitustamme.

 

Minun mielestäni on hyvin huolestuttavaa, jos menetämme omia synnynnäispiirteitämme sen takia, että olemme liian riippuvaisia jostain esineestä ja sen käyttämisestä.Huomaamme puhelimen toimivan ikään kuin tylsyyden syrjäyttäjänä. Meidän on jatkuvasti pidettävä oma mielemme kiireisenä. Ihmisellä on ikään kuin loppumaton jano informaation ja erilaisten ärsykkeiden suhteen. Tämä estää ihmisen mielikuvituksen laukkaamisen, sillä ihmiselle ei jää aikaa käyttää mielikuvitustaan erilaisten visioiden ja ideoiden keksimiseen. Huomaamme yleensä tällaisia tilanteita, kun olemme yksin kulkemassa paikasta toiseen tai syömässä iltapalaa. Kyung Hee Kim on tehnyt tutkimuksen nuorison mielikuvituksen ja luovuuden käytöstä. Tutkimus kesti vuodesta 1970 vuoteen 2010 asti, ja siihen osallistui noin 300 000 amerikkalaisnuorta. Tutkimuksen tuloksissa on huomattu 1990-luvusta eteenpäin jatkuvaa laskua nuorten ainutlaatuisten ja yllättävien ideoiden keksimisessä. Oppimispsykologi Ron Beghetto sanoo, että mielikuvitus ei voi kadota täysin mutta se voi rajoittua hyvin paljon tietyissä aihepiireissä. Vaikka mielikuvitus ei häviä täysin, on silti mielestäni hyvin hälyttävää, miten se rohkaisee näpyttelemään älykännykän näyttöä siihen asti, kunnes ympärillä tapahtuu jotain kiinnostavaa. Kännykän tuijottamisen sijaan voisimme tarkkailla ympäristöämme ja keksiä siihen jotain mielikuvituksellisia jatkeita. Mielikuvituksemme tarvitsee jatkuvasti virikkeitä, jotta voimme kehittää sitä. Huomaamme yleensä uneksivamme, kun meillä on tylsää. Silloin luomme todellisuudessa mahdottomia skeenarioita. Nämä hetket ovat älykännyköiden yleistymisen jälkeen vähentyneet ratkaisevasti, koska meillä on nykyään tapana ottaa taskusta puhelin ja katsoa mitä esimerkiksi Instagramiin on ladattu. Olen huomannut näiden, joskus hyvin absurdien ajatusten luomisten vaikeammaksi, kuin mitä se oli esimerkiksi pari vuotta sitten. Vaikka saamme myös jatkuvasti erilaisia ideoita puhelimen selailun yhteydessä, eivät nämä ideat yleensä ole omaperäisiä vaan jonkun toisten ihmisten julkaisemia asioita, joista ihminen sattuu inspiroitumaan. En usko, että on suuri yllätys, että suurimmat taiteilijat etenkin kuvataiteessa elivät ennen digitalisoitumista.
Voimme itse vaikuttaa siihen, tuleeko tällä hetkellä oman kehon jatkeesta ihmisen varsinainen raaja, jonka avulla voisimme korvata mielikuvituksen faktatiedoilla vai haluammeko pitää jo syntyessämme saamamme mielikuvituksen ja käyttää sitä kehomme työkaluna.

 

Lauri Hartikainen (ÄI7-kurssin vaikuttava puhe)

”Mielipuolen päiväkirja” naurattaa ja itkettää

Kuvassa: Vesa Vierikko Kuva: Mitro Härkönen
Kuvassa: Vesa Vierikko
Kuva: Mitro Härkönen

Nikolai Gogolin Nenä ja Hullun päiväkirja -kertomuksiin perustuva näytelmä Mielipuolen päiväkirja on toiminnallinen tragikomedia, joka käsittelee rakastetuksi ja arvostetuksi tulemista nykymaailmassa.

Ryhmäteatterissa esitettävä Mielipuolen päiväkirja kertoo Putkonen-nimisestä konttorityöntekijästä. Putkonen on omasta mielestään erinomainen työntekijä ja täydellinen Excel-osaaja. Työpaikallaan jäähdytinfirmassa häntä kuitenkaan ei arvosteta työntekijänä, mutta ylennyksen toivossa Putkonen jaksaa tehdä töitä yöt ja päivät. Tulokseksi hän saa vain lisää yhä mutkikkaampia ja sekalaisempia organisaatiouudistuksia ja tehostamisvaatimuksia.

Putkonen on todella yksinäinen, ja rakkauselämässä hänellä on ollut jo vuosia hiljaista, vaikka hän onkin salaa ihastanut työkaveriinsa Kirstiin jo pitkän aikaa. Putkonen menettää järkensä, kun hän yrittää pysyä uutisten ja tapahtumien perässä. Samassa häneltä lähtevät hiuksetkin. Putkosen elämä kääntyy kuitenkin ennalta arvaamatta erikoiseen suuntaan, sillä hänet valitaan suuren kansainvälisen yrityksen toimitusjohtajaksi.

Putkosen unelma toteutuu, ja hän pääsee suunnittelemaan Espooseen rakennettavaa suurta datakeskusta. Onko todellisuus kuitenkaan totta, vai pelkkää harhakuvallisen kaksoisolennon jahtaamista?

Näytelmä alkaa räväkästi ja tunnelmallisesti Black Sabathin Paranoidin tahtiin. Näytelmä sisältää paljon lyhyitä musiikkipätkiä ja lauluja, jotka nostattavat tunnelmaa ja pitävät näytelmän mielenkiintoisena. Näytelmä lähtee hieman hitaasti käyntiin, mutta kunnolla lähdettyään käyntiin näytelmä on todella mielenkiintoinen. Mielenkiintoa ja hauskuutta lisäävät piilotetut vitsit ja näyttelijöiden upea ja uskottava eläytyminen rooleihinsa.

Näytelmässä käytetään myös osuvasti hyödyksi uudenaikaista teknologiaa. Valkokankaalta ja televisiosta pystyy näyttämään kohtauksia ja valmiiksi tehtyjä videoita kätevästi. Uudenaikainen teknologia antaa näytelmälle uniikin säväyksen.

Mielipuolen päiväkirja on kaiken kaikkiaan todella mukaansatempaiseva, tunteita herättävä ja hauska näytelmä. Tunteet vaihtelivat näytöksen aikana nauruun kuolemisesta  aina kyyneleiden pidättämiseen. Hellyyttävän, hauskan ja kauniin tarinan kruunaavat näyttelijöiden upea eläytymisen rooleihinsa. Suosittelisin näytelmää jokaiselle nuorelle opiskelijalle, joka kaipaa hieman toisenlaista ajanvietettä läksyjen parista.

Joona Toivola 13B

 

Tule tutoriksi!

Tutor on toisen luokan opiskelija, joka toimii uusien lukiolaisten tukena ja turvana ensimmäisinä koulupäivinä ja -viikkoina. Ensimmäisinä päivinä tutorit esittelevät uusille lukiolaisille koulua ja järjestävät tutustumistilaisuuden, jossa tutustutaan uusiin koulukavereihin erilaisten leikkien avulla. Tutorit ovat myös mukana vuotuisella Tuusulan kulttuurihistoriaa esittelevällä kierroksella ja saattavatpa päästä edustamaan kouluamme koko Tuusulan lukion yhteisiin tapahtumiin. Syksyllä edellisen vuoden tutorit vielä auttavat uusia tutoreita nousemaan tehtäviensä tasalle. Tutor-toiminnasta saa lukiokurssin lisäksi kokemusta tapahtumien järjestämisestä, upean lisän CV:hen ja uusia kavereita.

Tule mukaan!

Haku käynnistyy perjantaina 26.4. Hakemuksia saa nykyisiltä tutoreilta ja kirjastosta.

– Tutor-toiminnan ohjaavat opettajat