Aihearkisto: Otollista

Mitäpä jos en aiokaan tappaa?

otollista

Viimeisen parin kuukauden sisällä jokainen varmasti edes vähän mediaa seurannut on huomannut, että Krimin niemimaalla Venäjän ja Ukrainan rajalla on tapahtunut jotain. Käytännössä Venäjä on valloittanut osan Ukrainaa ja piirtänyt sen osaksi omia virallisia karttojaan. Tästä kaikesta on puolestaan herännyt sodan uhka.

Suomen ainoa perustuslaillinen velvollisuus on puolustaa maata, mikä tarkoittaa sitä, että aseellisen konfliktin syntyessä 17-64-vuotiaat miehet olisivat velvollisia menemään puolustamaan maata rintamalle. Puolustusvoimat tuottavat kuluja Suomen valtiolle noin 2,8 miljardia euroa vuodessa.

Jos Venäjä (tai jokin muu maa) siis hyökkäisi Suomeen, olisin yhdessä miljoonien muiden kanssa velvollinen lähtemään rintamalle. Täytyy toki muistaa se fakta, ettei sodankäynti nykymaailmassa ole pääosin asemasotaa. Kuitenkin sotaan usein kuuluu muiden ihmisten fyysinen vahingoittaminen ja tappaminen.

Olen lähes varma, että nykyaikainen hyvinvointivaltio on kasvattanut meistä ihmisistä inhimillisempiä, sillä primitiivisten tarpeiden, kuten ruoan ja juoman saamisen, täyttämiseen ei enää tarvitse käyttää energiaa vaan voimme keskittyä korkeampiin tarpeisiin. Tästä johtuen näen asian niin, että toisen ihmisen tappaminen nykymaailman olosuhteissa olisi monelle todella vaikeata. Jos esimerkiksi kuvittelisin itseni tilanteeseen, jossa liipaisinta painamalla voisin päättää toisen ihmisen elämästä, en varmasti liipaisinta painaisi. Olen pohtinut tätä useaan kertaan eri nuorten kanssa, ja jokainen tähän mennessä on ollut kanssani täysin tai ainakin lähes täysin samoilla linjoilla.

Mielestäni yleisen asevelvollisuuden vallitessa täytyisi Suomessa myös vallita yleisen sotimisen halukkuus sotatilanteessa. Uskon, että olisi tärkeää kartoittaa nuorten miesten asenteita sotimista kohtaan. Jos kartoituksessa todettaisiin, ettei sotimisintoa ole lähes ollenkaan, tulisi mielestäni ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin. On hieman turhaa käyttää rahaa lähes kolme miljardia euroa puolustukseen, jota ei käytännössä oltaisi valmis käyttämään. Toki puolustusvoimat suorittaa muitakin valtiollisia tehtäviä kuin sotimista, joten koko määräraha ei kulu yleiseen asevelvollisuuteen ja puolustusvalmiuden ylläpitoon.

Puolustusvalmiuden ylläpitämisen sijasta pidän tärkeämpänä maailmanlaajuisen hyvinvoinnin ja demokratian turvaamiseta. Jos kaikkialla ihmisillä olisi hyvä olla, ei kenelläkään todennäköisesti olisi tarvetta sotimiseen. Tämä on tosin vielä kaukainen ja utopistinen ajatus nykymaailmassa esimerkiksi Afrikan osalta.

Huhtikuun loppupuolella koittaa taas Veteraanipäivä, jolloin korostetaan Suomen itsenäisyyden ja sotaveteraanien tekojen merkitystä. Itse uskon, että nykyaikana täytyisi fokusoitua kohti maailmaa. Itse en osaa asettaa rajoja Suomen ympärille. Vaikka koen olevani suomalainen, koen olevani myös esimerkiksi eurooppalainen ja ihan vain yleismaailmallinen ihminen. Veteraanien tekoja ei suinkaan kuitenkaan kuulu vähätellä, sillä 1930  – 1940-luvulla maailma oli niin erilainen, että 1990-luvun nuorena minun on vaikea sitä oikeastaan edes käsittää. Lisäksi veteraaneja ja muita edellisiä sukupolvia tulee toki muistaa siitä, että he ovat rakentaneet nykyistä hyvinvointivaltiota teoillaan ja päätöksillään.

Jos ensi kesänä syttyisi sota, aikoisin syödä jäätelöpalloni loppuun ja sen jälkeen kadota en mihinkään ja pysyä siellä, kunnes kaikki on taas hyvin. Tuskin sota kuitenkaan syttyy.

Instagram on vain huomionkerjäyspaikka

otollista

Useassa mediassa on väitetty, että Facebook on menettämässä suosiotaan nuorten keskuudessa. Nuoret siirtyvät muille sivustoille, kuten Instagramiin ja Twitteriin. Itsekin olen ajautunut rekisteröitymään molempiin palvelimiin. Tässä kolumnissa pureudun kuitenkin Instagramin jännittävään maailmaan.

Ensinnäkin, Instagramin idea on melko hämmentävä itsessään: Siellä käyttäjät voivat lisätä kuvia, joita muut käyttäjät voivat kommentoida ja tykätä. Käytännössä käyttäjät siis jakavat kuvia itsestään, jotta muut voisivat arvioida niitä. Toki Instagramiin laitetaan myös kuvia esimerkiksi ruoista, mutta pääosa kuvavirrasta koostuu selfieistä.

Kuten kaikkialla, myös Instagramissa on tietenkin erilaisia käyttäjiä. Kaikkia väliltä ”en ole olemassa, mutta minulla on käyttäjä” -tyypistä ”huomiohuoraan elääkseni” -tyyppiin löytyy. Itse asettaudun jonnekin ääripäiden välille sekä kuvien määrässä että laadussa.

Pohdin usein Instagramia käyttäessäni, miksi sinne lisätään kuvia. Me siis lisäämme kuvia nettiin usein vailla minkäännäköistä tarkoitusta. Esimerkiksi 1980-luvulla nuoret eivät liimanneet kuvia koulujen seinille muiden arvioitaviksi. Tekniikan edistymisen takia on kuitenkin typerää verrata 1980-lukua ja 2010-lukua toisiinsa tämän asian suhteen.

Pienessä mielessäni on kuitenkin syntynyt teoria, jonka mukaan Instagramiin kuvien laittamiseen syntyy motivaatio kahdesta päätekijästä, joita ovat itsetunnon kasvattaminen ja halu olla suosittu. Näiden lisäksi on tietysti muitakin tekijöitä, mutten usko, että hirveästi näitä kahta tekijää täysin poissulkevaa selitystä löytyy.

Onkin mielenkiintoista, mitä Instagramilla yritetään saavuttaa. Elämän mielekkääksi kokemiseen liittyy usein tunne itsestä arvokkaana. Täytyykö nykymaailmassa arvostus hakea Instagramiin kuvia lisäämällä?

On myös hämmentävää, millä keinoin huomiota ja arvostusta Instagramissa kerätään. Esimerkiksi on käyttäjiä, jotka lisäävät itsestään päivittäin saman näköisen kuvan samasta paikasta samoilla hashtageilla. Kyseisten käyttäjien käyttämät hashtagit ovat esimerkiksi #likeforlike ja #followforfollow. Onko tilanne todella niin epätoivoinen, että tykkäyksiä ja seuraajia tarvitsee kerjäämällä kerjätä? Pohdin usein, saavatkohan kyseiset henkilöt tarpeeksi arvostusta todellisessa elämässään. Myös toistuvasti mietin, tunteeko joku itsensä arvostetuksi, kun tuntematon henkilö tuntemattomasta maailmankolkasta tykkää kuvasta, koska olettaa saavansa omaan kuvaansa tykkäyksen. Voiko kyseinen teko tuottaa jonkinnäköistä positiivista tunnereaktiota?

Instagramiin on myös pesiytynyt joukko ihmisiä, jotka tuntuvat määrittävän elämäänsä tykkäyksien kautta. Jos Instagram-profiilin kuvauksessa lukee ”unf4unf”, on mielestäni jossain määrin kadottanut otteen todellisuudesta. Ei ketään oikeasti pitäisi kiinnostaa, jos jokin henkilö seuraa vain saadakseen itselleen uuden seuraajan. Ei sama päde todellisessakaan maailmassa. Samaan kastiin lasken usein ihmiset, joilla lukee profiilin kuvauksessa: ”Help me to get 500 followers.” Kysynpähän vain, mitä sitten tapahtuu? Saako kyseinen henkilö sitten rahaa, naisen, miehen, lapsen, arvostuksen, rakkauden, elämän tai jotain muuta merkittävää. Mikään ei oikeasti muutu.

Usein nykymaailmassa saattaa tuntua, että elämää ylipäätänsä määritellään esimerkiksi tykkäyksien ja kommenttien määrällä. Täytyy toki myöntää, että usein sosiaalisessa mediassa suosiota omaavasta henkilöstä tulee yleensä positiivinen mielleyhtymä.

Instagram on itsessään mielestäni miellyttävä paikka, kunhan vain jättää seuraamatta kaikkein aktiivisimpia huomionkerjääjiä. Itsessään Instagramia vastaan minulla ei ole mitään sanottavaa. Onhan se nyt totta, että omaa silmää miellyttäviä kuvia on kiva katsoa. Onhan sekin tietysti totta, että omiin kuviin tykkäyksien saaminen on mukavaa.

Omia motiiveitani laittaa pärstä kaikkien nähtäville, kirjottaa kolumneja ja twiitata kaikesta turhasta en edes jaksa lähteä arvuuttelemaan.

Oikeasti, ketä jaksaa kiinnostaa?

#readforread #shareforshare #meekotiis #hankielämä #mäkinkoitan

Twippaaminen – tulevaisuuden opetusta

otollista

Koulumme opettajien innovatiivisuus on taas puhjennut kukkaansa. Matematiikan opettaja Ville Aitlahti (@matikkamatskut), jolla on jo myös oma matematiikkasivusto www.matikkamatskut.com, on keksinyt täysin uuden tavan opettaa: twippaamisen. Twippaamiskerhoon on liittynyt myös oman iki-ihanan lehtemme toinen ohjaava opettaja, äidinkielen opettaja Minna Pessa-Makkonen (@MinnaPM)

Twippaaminen ei ole jäänyt ainoastaan Tuusulan sisäiseksi buumiksi, sillä esimerkiksi Rita Keskitalo (@RitKes) on ottanut Aitlahdesta mallia Twitterin puolella.

Nykyään ylioppilaskirjoitusten ja maailman sähköistyessä oppimisympäristökin on siirtymässä kohti sähköistä internetin maailmaa. Samalla päätään toki nostaa myös sosiaalinen media, johon myöskin Twitter kuuluu. Onkin hienoa, että koulumme opettajat, tai ainakin osa heistä, on innoissaan levittäytymässä kohti internetiä.

Jos viihtyy Twitterissä, ei sinne ilmestyvien twippien lukeminen edes tunnu opiskelulta saati sitten työltä. Mielestäni kyseessä onkin kaiken kaikkiaan melko onnistunut idea, sillä itse olen ainakin saanut paljon hyvää kertausta matematiikan ensimmäisen lukiovuoden kursseista, minkä lisäksi olen esimerkiksi oppinut, mitä tarkoittaa instruktiivinen tekstityyppi.

Odotan innolla, kasvaako twiippaamisen suosio vai jääkö se vain pienen porukan omaksi pieneksi vitsiksi. Aika sen näyttäköön.

Jokainen tarvitsee oman lämpimän ja soljuvan hiekkarannan veden

otollista
Talven ja pimeyden saapuessa motivaatiolla on tapana lähteä muuttomatkalle lintujen tavoin. Se tulee usein takaisin kevään ensimmäisten auringonpilkahdusten ja lämpösäteiden mukana. Pahimpaan kaamosaikaan se kuitenkin loikoilee etelässä meidän kärsiessä kylmässä karussa Pohjolassa punanuttujen pomppiessa hervottomana siellä sun täällä.

Motivaation karatessa on hyvä hetki matkustaa motivaationlähteelle ja toivoa, ettei pakkanen ole vielä kerennyt jäädyttää sen pintaa. Jos motivaationlähteestään ei ole varma, ja jos talvi kerkeää edetä pitkälle, kannattaa liekinheitin varata reppuun mukaan jään sulattamiseksi.

Itse otin junan ja liekinheittimen ja matkasin kohti Lappeenrantaa. Siellä minut kohtasi itselleni tuntematon jääpeite nimeltä Suomen Nuorisovaltuustojen Liitto – Nuva Ry. Tiesin vain, että tämän jään alla uiskentelee suomalainen Lohi, koko nimeltään Santeri Lohi.

Olin valmistautunut sulattamaan jään, mutta ihmetyksekseni jään sijaan edessäni soljui lämmin ja kutsuva hiekkarannan vesi. Olin hieman varuillani, enkä uskaltautunut vielä kuin kastautumaan veteen, vaikka vedessä paljon muita jo olikin.

Viikonlopun edetessä menin koko ajan syvemmälle ja syvemmälle, kunnes lämmin kutsuva vesi imaisi minut mukaansa. Saatoin jopa upota veden alle, sillä en kyennyt avaamaan suutani kokouksen edetessä. Juuri saamillani järjestönuoren kiduksilla kykenin kuitenkin hengittämään.

Kiduksieni hapenottokyky kasvoi hurjasti Liittokokouksen aikana nauraessani. Nauraminen on vapauttavaa ja yhdistävää. Kidukseni meinasivat hetkellisesti jopa revetä, kun tuusulalainen järjestönuori Jesse Kareinen heitti liittokokousvitsitittelin voittajan: ”Mistä tietää, että festarilava on vinossa? Lauri Tähkän naama on suorassa.”

Sain Lappeenrannasta kesän tulevan talven keskelle. Se antaa voimaa, motivaatiota, elämänhalua ja iloa. Aurinkona kesässäni toimivat tapaamani ja näkemäni ihmiset. Iloiset, tunnolliset, motivoivat ja hauskat ihmiset. Jo pelkästään puheenjohtajakolmikko pystyisi tätä maapalloa valovoimallaan pyörittämään, he ovat motivoivia jo omalla olemuksellaan. Ehkä minäkin vielä joskus.

Toivottavasti jokainen omien talven depressiosateiden keskellä löytää soljuvan rantavetensä, jonne upottautua, kunnes Auringonsäteet ja motivaatiolinnut lentävät takaisin kohti kotia.

Suomen Nuorisovaltuustojen Liitto – Nuva Ry on vuonna 1998 perustettu järjestö, joka toimii Suomen nuorisovaltuustojen ja muiden nuorten vaikuttajaryhmien koulutus-, tiedotus-, edunvalvonta- ja yhteistyöjärjestönä. Nuva Ry:n puheenjohtajana toimii Santeri Lohi ja varapuheenjohtajina Riina Kasurinen ja Sonja Julkunen.

Pienetkin lukiot voivat olla vetovoimaisia

otollista

Tuusulalainen kokoomuslainen kunnallispoliitikko Sami Tamminen toteaa Keski-Uusimaan Puheenvuoro-palstalla 11.8.2013, että Hyrylän lukio on tullut tiensä päähän, ja että on aika rakentaa Rykmentinpuistoon uusi suurlukio.

Ollessani yhdeksännellä luokalla pohdin usein, menenkö Helsingin suureen lukioon ja maailmaan, vai jäänkö tuttuun ja turvalliseen ulkopuolelta tylsähköön Hyrylän lukioon. Päätin kuitenkin hieman itsenikin yllättäen jäädä Hyrylän lukioon, vaikka haaveilin usein jostain aivan muusta ja vaikka mahdollisuudet olisi ollut mennä jopa kuuluisaan kilpailuhenkiseen Ressun lukioon.

Ensimmäisen lukiovuoden alkupuoliskolla valintani kadutti ja muistan kirjoittaneeni vastaukseksi opinto-ohjaajani tuntemuksia käsittelevään kysymykseen, että vähän vituttaa, mutta kyllä tämä tästä. Nyt voin kuitenkin toisen lukiovuoteni ensimmäisellä jaksolla ylpeänä todeta, etten haluaisi vaihtaa lukiotani, vaikka edessäni anelisi itse Ressun lukion rehtori Ari Huovinen.

Mahdollisuus oppilaskuntatoimintaan, verkkolehden kirjoittamiseen, Saksan, Kiinan, Espanjan ja Ranskan matkoihin ovat todellakin erityisiä kokemuksia, joita en uskoisi voivani saavuttaa suuressa lähes tuhannen oppilaan lukiossa.

Myös omiin opintoihinsa vaikuttaminen lukiossamme on todella helppoa, joskin se saattaa tuottaa toisinaan hieman työtä sekä Pirkolle että Merjalle (nimimerkillä: vaihdan taas suunnitelmaani). Koska kurssitarjottimessamme ei ole tuhansia eri kursseja, on helppoa katsoa, missä palkissa jokin kurssi on. Kursseille pääsee myös melko helposti joko klikkaamalla Wilmassa tai opon työtilassa.

Jos vaihtaisin lukiota, tulisin monien kertomuksien mukaan todennäköisesti kaipaamaan eniten koulumme opettajia: ovathan he mitä omalaatuisempia ja hyviä opettajia. Turpeisen filosofiset pohdinnat, Korhosen remakat naurukohtaukset, Aitlahden mielenkiintoiset tarinat matikkapainotteisesta lapsuudestaan, Kyttälän ja Juken omat hieman omituiset tavat ja opetusmetodit, joista kaikki puhuvat. Näiden lisäksi löytyy vielä monia muita omalaatuisia ja taitavia opettajia ja tapoja. Olen jopa kuullut huhua, että koulumme opettajien rekrytoinnissa on pyritty etsimään omalaatuisia opettajia. Huhujen todenmukaisuuteen en osaa ottaa kantaa.

Pienten lukioiden etuja ovat muun muassa opettajien ja oppilaiden tiivis yhteistyö. Oppilaat tuntevat kaikki opettajat ja opettajat lähes kaikki oppilaat. Jos meille oppilaille tulee jokin ongelma, ei opettajalta kysymisen kynnys ole kovinkaan suuri. Koen myös, että oppilaat ja opettajat ovat koulussamme tasavertaisessa asemassa juuri ”läheisten” väliensä ansiosta. Myös ”vähäisen” oppilasmäärän vuoksi lukiossamme vallitsee melko hyvä yhteishenki ja lähes kaikki uskaltavat puhua kaikille. Aikuisten ja omanikäistemme tuki on siis läsnä lukiossamme.

Mielestäni kuntamme pahassa jamassa oleva taloustilanne olisi järkevä peruste suurlukiolle, mutta siitä ei ainakaan Sami Tamminen palstakirjoituksessaan maininnut, joten tukea ei ainakaan minulta heru.

En myöskään ymmärrä, miksi lukiomme olisi tiensä päässä, kuten Tamminen toteaa. Joko en tiedä, tai sitten Tamminen liioittelee. Miksi koulumme kirjasto ja osa luokista olisi juuri remontoitu, jos koulumme olisi tiensä päässä? Kirjaston remontti oli kuitenkin oppilaskunnan hallituksen aloitteesta alkanut projekti, joten en kykene millään uskomaan, että projekti olisi mennyt kunnan rahoittamana läpi, jos lukiomme olisi tiensä päässä.

Pyytäisinkin siis Sami Tammista ja muita suurlukion puolustajia harkitsemaan kantaansa pienten lukioiden tarpeellisuudesta uudestaan.

Twitter valtaa markkinoita

otollista

[stextbox id=”tietolaatikko” caption=”Twitter – mikroblogipalvelu”]Twitter on mikroblogipalvelu, jonne voi kirjoittaa 140 merkin pituisia viestejä eli twiittejä. Twitterin on luonut Jack Dorsey, ja se otettiin käyttöön vuonna 2006. Twitterin käyttäjämäärää on vaikea arvioida, sillä yhtiö ei itse julkaise kävijätietoja julkisuuteen. Joidenkin arvioiden mukaan Twitter-käyttäjiä olisi lähes 400 miljoonaa.[/stextbox]

Onko Facebookin aika ohi? Onko mikroblogipalvelu Twitter nousemassa ykköseksi?

Näin jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen ja Euroviisujen aikana Twitterissä  on vilistänyt erityisen paljon suomalaisten twiittejä, joissa ovat esiintyneet #yleesc ja #mmkiekko. Twiittejä ovat lähettäneet niin kansanedustajat ja euroviisuedustajat kuin tavalliset taatelintallaajatkin. Myös suorissa televisiolähetyksissä on otettu kantaa twiitteihin, joten Twitter todellakin valtaa jopa televisio-ohjelmia. Jos haluat julkisuuten, valitse oikeat hashtagit ja kirjoita aivan helekatinmoinen twiitti.

Twitter eroaa Facebookista siinä, ettei siellä valiteta liian turhanpäiväisistä twiiteistä toisin kuin Facebookissa. Voisin esimerkiksi kirjoittaa ”Aurinko paistaa #aamukahvi #uninen”, eikä kukaan tulisi valittamaan, kuinka tylsä ja typerä twiitti tuo oli. Jos Facebookiin laittaisin kyseisen päivityksen, tulisi mahdollisesti tämännäköisiä kommentteja: ”Tää ei oo mikään Twitter.” ja ”Ok.” No onneksi olen Twitterissä, joten voin täyttää sen maailman mielenkiintoisemmilla twiiteillä.

Koska maailmassa on myös erittäin uudismielisiä ihmisiä, ovat jotkut yrittäneet muuttaa Facebookia Twitteriksi. Kaikkein hämmentäviä hetkiä ovat ne Facebookin twittermäiset päivitykset, joissa esiintyy sekä #- että @-merkkejä. Esimerkiksi: ”Oltiin vähän @Make23sexbomb:n ja @Jonne11thebatman:in kanssa #ES:llä. #jonnemafia #pärisee”. Voisiko kyseiset päivitykset siirtää Twitteriin? Jos haluaa kirjoittaa kuin Twitterissä, voisi hyvin sitten tehdä Twitteriin tunnuksen. Lupaan kyllä, etten seuraisi @Make23sexbombia tai @Jonne11thebatmania.

Erityisen paljon suosittelen Twitteriä niille, jotka tykkäävät seurata julkkisten elämää tai muuten vain palvovat heitä. Ei kaveripyyntöjä vaan pelkästään napinpainallus ja seuraat haluamaasi supertähteä (esimerkiksi minua). Harvempi julkimo mitään kovin syvällistä ja yksityistä kertoo, mutta ihan mukavahan heitä silti on seurailla.

Twitteristä voi bongata muun muassa Justin Bieberin (@justinbieber) tai Lady Gagan (@ladygaga). Myös monia muita superstaroja voi Twitteristä löytää, kuten yhden koulumme parhaimmistoon kuuluvista opettajista Ville Aitlahden (@matikkamatskut), Suomen Eurooppa- ja ulkomaakauppaministeri Alexander Stubbin (@alexstubb), Tuusulan kasvatus- ja sivistystoimenjohtajan Esa Ukkolan (@EsaUkkola), Tuusulan nuorisotyön päällikön Sami Paanasen (@paananensami) ja vaikkapa Hyve-lehtemme päätoimittajan Miika Kosloffin (@MiikaKosloff). Tämä äskeinen nimiluettelo ei ollut sponsoroitu, vaikkakin huhtikuussa luvatut palkkarahani ovat edelleen saamatta.

Kolumnia kirjoittaessa oppii joskus jotain uuttakin. Tällä kertaa opin sen, että Wordini tunnistaa ja osaa taivuttaa Facebook-sanan, mutta sanaa Twitter se ei ole koskaan kuullutkaan. Onko tämä sitä epätasa-arvoa, josta kaikki aina puhuvat?

@matikkamatskut: ”Pitäisköhän antaa seuraavalla kerralla lantti kippoon? #yleesc” (Kommentti Romanian viisuesityksestä)

@AnttiKaikkonen: ”Eipä oikein heru pisteitä. Täytyy olla hallituksen EU-politiikan vika. #yleesc #politiikka #dingdong #reisille” (Euroviisujen pisteidenjaon aikana)

@hjallisharkimo: ”Ruotsi on ihannevastustaja, jos se voitetaan. —” (Twiitti ennen Suomi-Ruotsi-välieräottelua.)

Hyvää ja antoisaa kesälomaa sekä kolumnin taukoa toivottaa

@hyvelehti ja @OttoRikka #journalismiaparhaillaan #kolumni

Nuoret, olette syvältä!

otollista

Antti Korhonen -tapaus on herättänyt kiivasta keskustelua ympäri sosiaalista mediaa. On selvästi näkyvillä kaksi puolta: opettajia puolustava tai oppilaita puolustava. Se kuuluisa keskitie tuntuu kuitenkin olevan yhtä suuressa käytössä kuin Lahelan kujat yöaikaan: auto tunnissa, ruuhka-aikana kaksi. On taas tehty niin sanottu induktio; yksittäistapauksesta on tehty yleistys. Jokainen oppilas haukkuu opettajaa läskiksi ja muutenkin paskamaiseksi ihmiseksi, joka hyökkää oppilaiden päälle, ja jokainen opettaja joutuu käyttämään ”väkivaltaa” vähintään kerran päivässä. Tällaisen kuvan olen ainakin saanut lehtien kirkuvista otsikoista.

Kyseisestä tapauksesta keskusteltaessa on ajauduttu rajusti kohti juna-aseman tiiliseinää. Junasta ei ole selvinnyt kuljettaja tai kukaan muukaan. Alkuperäinen keskustelunaihehan olisi ainakin pitänyt olla se, missä menee opettajan vallankäytön raja. Itse olen kuitenkin saanut lukea erityisesti sosiaalisen median keskusteluissa, kuinka me nuoret emme kykene hahmottamaan todellisuutta, käyttäytymään, kestämään häviämistä tai kestämään ylipäätänsä mitään. Kaiken omituisimmat kuulemani perusteet ”huonolle” käyttäytymisellemme ovat olleet jopa kuuntelemamme rääväsuuräppärit ynnä muut sellaiset. Lisäksi vanhempamme eivät osaa kasvattaa meitä eikä heillä ole koskaan ollut meille aikaa. Olemme ilmeisesti se pilalle lellitty kermapersesukupolvi, jolle on annettu vain rahaa yhteisen ajan sijasta. No, en tosin tiedä, onko se parempi kuin kuuluisa pullamössösukupolvi.

Ihmettelen kuitenkin sitä, että silmiini ei ole osunut valonsäteitä tai korviini paineaaltoja, joissa opettajaa olisi törkeästi haukuttu tai väkivaltaisesti uhattu. Ehkä olen kuurosokea, mutten vain tiedä sitä. Näinhän voi todellakin olla. Tottahan toki me oppilaat puhumme välitunnilla ja vapaa-ajallamme opettajista, niin kuin varmasti opettajatkin puhuvat jonkin verran oppilaista. Monilla oppilailla on tietenkin omat lempi- ja inhokkiopettajansa, mutta se lienee kuitenkin aivan normaalia. Lisäksi en kykene ymmärtämään, miksi musiikki olisi tehnyt persoonallisuuksistamme epävakaita. Vaikka olen itse kuunnellut useasti biisiä, jonka sanat kertovat muun muassa poliisien ampumisesta heidän omilla Glock-aseillaan Vuokin telakan päässä, en ole kokenut tarvetta poliisien tai kenenkään muunkaan ampumiseen enkä varmasti koskaan koekaan. Mielestäni on myös jossain määrin törkeää, että väitetään, etteivät vanhempamme ole tehneet mitään meidän eteemme. Minun käsitykseni mukaan lähes jokaisen tuntemani nuoren vanhemmat ovat pyrkineet tekemään elämästämme mahdollisimman onnistunutta. Valitettavasti totuus on se, että lähtökohtia on erilaisia, mutta tutkimusten mukaan raha tai materia eivät tee onnelliseksi, joten lopputulokset voivat olla aivan samoja lähtökohdista riippumatta.

Ihmettelen sitä, että nykyään pienikin nuorten kapinointi kumotaan perustellen, että olemme vain yksinkertaisesti tajunnantasoltamme alempana kuin aikuiset. Sisällämme tietenkin on käynnissä jonkinasteinen hormonimyrsky, emmekä osaa ajatella kaikkea selkeästi, mutta kuitenkin jos meidän oikeutemme kapinoida nuoruudessa tuhotaan, saatamme kapinoida myöhemmin. Ymmärtääkseni kapinavaihe ja rajojen koettelu on normaalia nuoruutta ja sitä se on varmasti aina ollutkin (paitsi ehkä sota-aikana).

Kommentoin näin Facebookissa erästä asiaan liittyvää  päivitystä:

Itse näin 17-vuotiaana nuorena haluan muistuttaa, ettei tämän ”yksittäistapauksen” takia kannata yleistää meidän nuorien olevan lähtökohtaisesti huonokäytöksisiä. Kyllä meistäkin suurin osa osaa käyttäytyä, vaikkakin myönnettäköön, että joidenkin nuorien käytös muita ihmisiä (esim. opettajia) kohtaan on ala-arvoista, erityisesti yläkoulun puolella. Tämä lienee kuitenkin jonkinnäköistä kasvamisen aikaa, jossa ihmiselle on luontaista koetella rajojaan, joskin kaikkea ei tietenkään näillä perusteilla tarvitse hyväksyä. Ja täytyköön myös todeta, että lähes jokaisen kaverini vanhemmat ja omat vanhempani ovat kuskanneet meitä harrastuksiin sekä muutenkin pyrkineet tekemään asiat meidän hyvinvoinnin takaamiseksi. En myöskään kykene uskomaan, että kuuntelemallamme musiikia olisi suurtakaan merkitystä; olenhan itsekin kuunnellut muun muassa Steen1:stä ja Skandaalia sekä omalla tavallani ihaillut julkkiksia. Eivätköhän monet vanhemmankin sukupolven edustajat ole nuoruudessa ihailleet jotakin kuuluisaa henkilöä. Ei kai heistä varmaan ole silti kyseistä henkilöä aikuisena tullut? Totta kai suoritus- ja menestyskeskeinen yhteiskunta/koulujärjestelmä (tai mikä lie) luo monelle meistä paineita, mutta minkäs teet. Tässä on selvittävä.
Ja itse Korhonen-tapauksesta: Opettaja toimi mielestäni väärin, mutta oppilas tietenkin enemmän väärin. Opettajalle huomautus ja oppilaalle jokin merkittävä rangaistus (väliaikainen koulusta erottaminen / johonkin erityisryhmään väliaikaisesti tms). Rangaistusmuotona jälki-istunto on mielestäni aika hyödytöntä, mutten kyllä itsekään oikein parempaa tähän hätään keksisi.
En varmasti osaa ottaa kaikkia asioita tai näkökantoja huomioon nuoren ikäni puolesta ja ymmärrän, että erityisryhmät vaativat resursseja. Halusin kuitenkin tuoda esille sen, ettei tässä koko ikäpolveamme voi alkaa suorilta käsin lokaamaan, sillä voin rehellisesti todeta, että 99% tuntemistani nuorista osaa käyttäytyä. Lehdet vaan nostavat esille kaiken negatiivisen.
Jos kuitenkin ”väkivalta” nähdään ratkaisuna vaikeisiin hetkiin, se mielestäni viestii myös meille nuorille sen kuvan, että vaikean tilanteen kohdatessa olemme oikeutettuja turvautumaan väkivaltaan

Kyllä, kuten sanoin, oppilas teki väärin, mutta niin teki myös opettaja. Meistä kukaan ei ole täydellinen.

”Nyt Heli kiskaise niin, että v***u repeää.”

otollista

Suomalaisten huippu-urheilijoiden värikkäät sanavalinnat ovat herättäneet kohua sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Nimet Matti Nykänen, Harri Olli, Seppo Räty ja Kimi Räikkönen herättävät varmasti jokaisen urheilua seuranneen suomalaisen mielenkiinnon. Kirosanoja ja ronskia kieltä on käytetty jopa enemmän kuin äkkiseltään uskoisi.

Kimi Räikköstä, Formula-1-sarjan maailmanmestaria 2007, ei kiinnosta mikään. Häntä ei toimittajien kysyessä yleisesti ottaen kiinnosta muiden kuskien sijoitukset tai yksityiselämä. Esimerkiksi Montoyan tennisonnettomuuden jälkeen Räikkönen totesi: ”Emme soittele keskenämme, eikä minua kiinnosta, mitä hän tekee.” Ehkä hieman tahditonta, mutta rehdin suomalaisen miehen puhetta. Hämmästyttävää on myös se, että tämän vuoden Formula-1-kauden selvästi parhaiten renkaita säästävä kuljettaja on vastannut renkaita koskevaan kysymykseen: ”En tiedä, eikä sillä ole mitään merkitystä. Renkaat ovat mitä ovat.”  Jokainen, joka ei tiedä vielä, saa tietää jotain mullistavaa; Räikkönen oli paskalla vuonna 2006. Kyllä, paskalla, niinkin yllätyksellinen ja epätavallinen tapahtuma, jonka me jokainen suoritamme kerran päivässä. Mielenkiintoisen tästä läjästä sulamatonta ruokaa teki se, että Räikkönen totesi: ”I was having a shit”, kun häneltä kysyttiin, missä hän oli Michael Schumacherin palkitsemistilaisuuden aikana.

”Nyt Heli kiskaise niin, että vittu repeää”, huusi muuan suomalainen keihäänheiton maailmanmestari Seppo Räty Heli Rantaselle vuoden 1996 olympialaisten naisten keihäänheiton finaalissa. Samaan finaaliin mahtui myös kannustus: ”Tempaise niin, että kusi lentää.” En tiedä, kuinka pitkälle kusi lensi tai repesikö vittu, mutta kultamitalin kanssa Ranta Atlantasta palasi. Myöhemmin Räty huudahti valmennettavalleen vuonna 2007: ”Heitä nyt, että pääsee kaljalle.” Jos nykyään joku urheilutähti huutaisi jotain lähellekään samanlaista, hänet tuomittaisiin ikuiseen kadotukseen lapsille aiheuttamistaan psyykkisistä ongelmista. Nykyajan suomalaista keihäänheittotasoa katsellessa voisi todeta Seppo Rädyn sanoin: ”Heittäkää nyt niin, että vittu repeää, jotta pääsee kaljalle!” Olen kylläkin alaikäinen, joten kaljaa en ole maistanut, en koskaan. Räty on halunnut olla laajalti auttamassa suomalaista huippu-urheilua ja todennut: ”Liiasta nestetankkauksesta seuraa ainoastaan se, että paska lentää keihästä kauemmaksi.” Toivottavasti paska on pysynyt peräsuolessa, ja keihäs lentänyt kauas näillä ohjeilla.

Lopuksi vielä ennen tasa-arvoisen avioliittolakia koskevaa vuoropuhelua jokaiselle opiskelijalle varteenotettava neuvo, sekin Rädyn suusta: ”Ajattele nyt parikymppistä ihmistä. Se jaksaa keskittyä kahteen asiaan. Jos yrittää opiskella, urheilla ja naida, niin siinä on yks liikaa. Opiskelemaan ehtii myöhemminkin.”

Matti Nykänen, Seppo Räty ja Kimi Räikkönen keskustelevat jonninjoutavia:

Matti: ”Arvatkaas pojat mikä mulla on mielessä?”
Kimi: ”Emmä tiiä.”
Seppo: ”Ensin mä ainakin menen syömään.”
Matti: ”No pilluhan se mulla aina on mielessä.” ”Kaikkihan meistä on syönyt makkaraa, mutta kuka meistä on syöny ylikypsää Tapolaa?
Kimi: ”Helvetin hyvä varmaan.”
Seppo: ”Iisalmesta saa parempaa.”
Matti: ”Totuus on todellakin todellisuutta.”
Kimi: ”Ihan sama.”
Hetken päästä he miettivät yhdessä tasa-arvoisen avioliittolain kannattamista:
Seppo: ”Olen perkele aivan järkyttynyt.”
Matti: ”Elämä on laiffii.”
Kimi: ”Ei voisi vähempää kiinnostaa.”
Matti : ”Ei ole eukkoa näkynyt kolmeen viikkoon. –– Naisiahan on maailmassa kuin mannaryynejä.”
Kimi: ”Ei voisi vähempää kiinnostaa.”

Bussit sitä ja bussit tätä

otollista

Joukkoliikenteen toimivuudesta on viime aikoina käyty paljon keskustelua esimerkiksi Facebookissa HSL:n sivuilla. Toisten mielestä bussit eivät pysy aikataulussa eivätkä bussinkuljettajat osaa palvella. Tähän ollaan myös vastattu rajusti muun muassa Tuomas Roiton kommentissa Facebookissa. Lähdin kuitenkin ottamaan selvää asiasta matkustamalla bussilla Hyrylän linja-autoasemalta Jumboon ja takaisin.

Linja-autoasemalla seistessäni pienessä vesitihkussa kello näyttää 16.25 ja bussi kaartaa eteeni juuri aikataulussa. Ovet jo avautuvat, mutta bussista ulos tunkeva nainen tukkii sisäänpääsyn jutellessaan bussikuskille joulusta. Tämä kestää kuitenkin vain noin kymmenen sekuntia, minkä jälkeen bussikuski toivottaa naiselle oikein hyvää uutta vuotta. Astun bussiin ja sanon: ”Siihen Tikkurilantien pysäkille.” Bussikuski mutisee hieman, kunnes täsmennän, että se on se Jumbon pysäkki. Heti tämän jälkeen bussikuski toteaa hinnan olevan 4,70 € ja hoitaa maksutilanteen ripeästi. Ensivaikutelma on varsin positiivinen, sillä bussikuski muistaa tervehtiä jokaista sisääntulijaa ja muistaa jopa sanoa ”ole hyvä” ojentaessaan bussilipun.

Bussissa istahdan toiselle riville vasemmalle puolelle kuskin taakse, jotta voisin olla mahdollisimman hyvissä tarkkailuasemissa, jos jotain epäilyttävää tapahtuu. Mukanani on tietysti kynä ja paperi. Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy radiosta tulevaan musiikkiin: ”Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa.” Kirjoitan paperiini: ”Mitä h*lvettiä, joulu meni jo.” Seuraavana radiosta pamahtaa Avaruus, jonka jälkeen kuulemme vielä lisää joululauluja. Totta puhuen en haluaisi kuunnella joululauluja, mutta ehkei bussikuski ole saanut joulusta vielä tarpeeksi. Bussikuski muistaa koko matkan tervehtiä jokaista sisääntulevaa. Yhtä kyytiinnousijaa bussikuski jopa kiittää erikseen, koska hänellä on antaa tasaraha.

Bussi kaartaa pysäkille, jolla minä jään pois. Kello on 16.46, vaikka aikataulun mukaan perillä olisi pitänyt olla jo kello 16.37. En tiedä, missä virhe sitten tapahtui. Ihan normaalisti bussikuski omasta mielestäni ajoi. Lopputuloksena menomatkasta päällimmäisenä jäi hieman pettynyt fiilis, koska odotin jotain sensaatiomaista tapahtuvan, jotta juttuni räjähtäisi ja kaikki kiinnostuisivat siitä.

Pienen hetken Jumbossa ja Flamingossa vietettyäni totean haluavani kotiin. Matkahuollon sivujen mukaan bussi olisi Tikkurilantien pysäkillä noin kello 20.23. Bussipysäkille kävelen vetisten räntäkasojen tipahdellessa naamalleni ja pääsen pysäkille tasan kello 20.23. Täydellinen ajoitusko? Ei ilmeisesti. Bussipysäkin oma aikanäyttö näyttää vielä seitsemää minuuttia. Ihmettelen hieman, mutta alan odottaa, kun ei muutakaan voi. Kahdeksan minuutin odottelun jälkeen bussi numero 640 saapuu pysäkille.

Astun bussiin ja pyydän lippua Hyrylään. Bussikuski miettii hetken, paljonko sinne on matkaa, mutta päätyy 16 kilometriin. Vaihtorahat hän antaa nopeasti, koska 5 €–4,70 € ei ole maailman vaikeimpia laskusuorituksia. Lippua hän ei kuitenkaan anna, ja jään seisomaan hänen eteensä kuin hölmistynyt punikkitatti, kunnes eräs etupenkin vanhemmista herroista toteaa kuskille: ”Biljet.” Eipä asia minua niinkään haitannut, lähinnä vain huvitti. Monien muidenkin asiakkaiden rahojen kanssa bussikuskilla näyttää olevan pieniä, mutta vain pieniä, vaikeuksia. Tämäkin bussikuski muistaa kuitenkin aina tervehtiä asiakkaitaan. Eräs asiakas poistuessaan sanoo bussikuskille kiitos, josta bussikuski hämmentyy, ikään kuin ei olisi kiitoksen arvoinen. Hetkeä myöhemmin bussikuski kuitenkin ottaa kiitokset vastaan ammattimaisesti, joten hän taisi vain nukahtaa hetkeksi. Hän jopa morjenstaa takaovesta lähteviä. Kello 20.48, kun bussi on kolme minuuttia myöhässä, saapuu bussi Hyrylän linja-autoasemalle.

Bussimatkoilleni oli joko siunaantunut kaksi maanpäällistä enkeliä, tai bussikuskit ovat aina yhtä mukavia. Uskaltaudun heittäytymään tuohon ensimmäiseen väitteeseen, joskin en nyt menisi yleisesti bussikuskeja kuitenkaan dissaamaan. Usein niin sanottu virhe bussikuskeilla tapahtuu, kun he eivät muista muutamaa perusasiakaspalvelusääntöä. Esimerkiksi tervehtiminen on varsin hyvä tapa. Hehän ovat kuitenkin asiakaspalvelutyössä, vaikkei sitä esimerkiksi jo aikaisemmin mainitun Tuomas Roiton kommentista välttämättä heti uskoisikaan. Jos vaikka kaupan kassa samalla tavalla mollaisi asiakkaitaan, todennäköisesti sen jälkeen saataisiin uusi kassatyöskentelijä.

Onpahan minullakin nyt muutama huono kokemus bussimatkoilta. Esimerkiksi, kun käytin ensimmäistä kertaa bussikorttia noin kaksi vuotta sitten, astuin bussiin ja ojensin bussikortin bussikuskille. Mistä minä olisin voinut tietää, että se pitää tunkea sinne koneeseen? No bussikuski teki sen hyvin selväksi koko bussille, etten osaa käyttää bussikorttia. Hän totesi kovaan ääneen: ”Ei voi olla noin vaikeaa käyttää bussikorttia!” Siihen totesin, että niin, tämähän onkin ensimmäinen kertani. Ei tainnut bussikuski muistaa olevansa palvelemassa asiakasta. Toinen huono kokemus bussimatkoiltani on se, kun bussi oli ensinnäkin 25 minuuttia myöhässä, minkä lisäksi bussikuskilla oli kävelykepit vieressään. Mietinpähän vain mielessäni, onko bussi käynyt ojan kautta, kun se on myöhässä. Toivoin, etten kohta ole itse ojassa.

Alkuperäinen ideani oli päästä dissaamaan bussikuskeja, mutta mistäpä näitä kyseisiä bussikuskeja voisi dissata? Kiitos Kellokoski-Helsinki linjan bussikuski välillä 16.25–16.46 ja bussilinjan 640 bussikuski välillä 20.31–20.47. Ainoa ontuva asia olivat aikataulut. Mutta eivät kyseiset bussit kuitenkaan olleet edes kymmentä minuuttia myöhässä, joten en asiasta jaksa nipottaa.

Loppuun vielä Tuomas Roiton Facebook-kommentti siitä, miten hänen asiakkaittensa pitäisi toimia:

Mikä p*rkele siinä bussilla matkustamisessa on niin vaikeaa??

Viimeviikollakin ajoin kahden pysäkin ohi niin, että juuri siinä pysäkin kohdalla kyllä huomasin, että jaa, olisivat ne näköjään kyytiin halunneetkin. Siinä kohtaa alkoi kyllä huitominen, kun se selvästi oli jo liian myöhäistä. – Viittokaa nyt jumankauta reilusti, jos haluatte bussiin päästä, älkääkä valittako, että bussi ajoi ohi!

Joka päivä menee aikaa myös siinä, että aina joku pölvästi tulee sen 20€ setelin kanssa, lyö sen tiskiin, eikä sano mitään… Ei tervehdi, ei mitään… Niinpä minäkään en viitsi enää kysellä, että mitä saisi olla. Siinä sitä ollaan sit vaan ja kaikki odottaa. – Sanokaa, mitä haluatte! Seutu, sisäinen jne…!!

Ja matkakortilliset, kaivakaa nyt hemmetti se kortti esille jo etukäteen, älkääkä jääkö siihen ovelle tukkimaan muiden sisäänpääsyä sitä reppua kaivaessanne, ja sen jälkeen olko, kuin ette koko kortinlukulaitetta olisi ennen nähneetkään… Ei se nyt jumalauta ole niin monimutkainen kapistus!

Jos bussi on myöhässä, niin kuin nyt viimepäivinä on huonon kelin vuoksi usein olleet, niin älkää näyttäkö sitä pitkää naamaa ja valittako kuljettajalle, hän ei voi sille mitään. Jos jollain linjalla autot on lähes aina myöhässä, niin valittakaa HSL:lle, joka ne aikataulut suunnittelee!! Vain siten ne aikataulut voidaan joskus saada sellaisiksi, että ne todella palvelevat myös matkustajia, ja että niihin voi edes suurinpiirtein luottaa.

Kun samalla pysäkillä on muitakin linja-autoja, kuin se mitä odotatte, ja sitten huomaatte teidän bussin saapuvan sinne perälle, ja varmasti myös näette, että sen bussin perä saattaa olla vielä ajoväylällä, ja että se odottaa niiden muiden bussien lähtemistä, että pääsisi kokonaan pysäkkialueelle, niin älkää jo silloin menkö koputtelemaan sitä etuovea…. Kai tajuat, että jos kuski päästää kyytiin sinut, niin kaikki muutkin 20 ihmistä haluavat sisään, ja jäämässä olevat pois…. Ja näin ollen bussi ei pääsekkään liikkeelle ehkä muutamaan minuuttiin ja tukkii koko väylän ja pysäkin. Odottakaa siis pieni hetki!!

Ja vielä ihan vain teidän omaa turvallisuuttanne ajatellen… Käyttäkää heijastinta, älkääkä seiskö tai muuten palloilko ihan siinä tien laidassa, kanttarin päällä, tai muuten sellaisella etäisyydellä autotiestä, esim. pysäkillä bussia odottaessanne, että tullessaan sen bussin sivupeili saattaisi kolahtaa kupoliinne. Järki päähän ja silmät auki!