Aihearkisto: Kysy Epiltä

Epi, miksi kirjoitat?

Hei Epi!

Olen jo hetkisen halunnut kysyä sinulta: Miksi ihmeessä kirjoitat tätä palstaa? Ps. Mittani ovat 200/200 ok?

– yks Markku vaan

Hei Markku. Mittasi ovat ok. Ainakin jos uskomme Gottfried Leibniziä. Leibnizin mukaan mittasi eivät voisi olla mitään muuta, sillä silloin maailma ei olisi paras mahdollinen.

Kysymyksesi on kimurantti. Platon ei mainitse yhdessäkään dialogissa syytäni kirjoittaa tätä palstaa. Hikipinko Aristoteleella ei edes ollut aikaa itsenäiseen ajatteluun muistiinpanoja tehdessään. Joudumme menemään 1700-luvulle, eli niin kutsutulle valituksen aikakaudelle. Leibniz pitäisi itsestäänselvänä, että kirjoitan Hyveen toimituksessa. Leibnizin logiikka kulki seuraavalla tavalla: Jumala on paras. Paras Jumala loi parhaan maailman. Tässä parhaassa maailmassa voisi olla vain paras mahdollinen Epikuros ja paras mahdollinen Hyve.

Leibnizin logiikan pahimpana kritiikkinä on pidetty ”potku munille” -kritiikkiä, jonka Voltaire esitti hänelle pitkällisen filosofisen väittelyn jälkeen. Kritiikissään Voltaire potkaisi Leibniziä haarojen väliin, jonka jälkeen kiljui:

”Ja tämäkö on se paras mahdollinen maailmasi?”

Myöhemmin Hegel esitteli oman pöytätennisdialektiikkansa, jonka vaikutus tuntuu nykypäivänä ja kaikkina tulevina päivinä. En kuitenkaan ajatellut puhua Hegelistä, koska maailmassa ei ole ollut yhtäkään ihmistä, joka olisi ymmärtänyt eroa pöytätenniksen näkymättömän käden ja oikean maailman välillä. Näkymättömän kädenhän Adam Smith myöhemmin varasti riistokapitalistisiin tarkoituksiinsa.

Ainoan tyydyttävän vastauksen meille voi tarjota ranskalainen eksitentalismi, tarkemmin sanottuna Jean-Paul Sartre ja hänen nihilistis-kyynis-yhyyolenyksin-eksistentalisminsa. Sartren mukaan ainoa järkevä kysymys on:

”Pitäisikö tänään tehdä itsemurha vai jotain muuta?”

Esissentiaani ei kuulu kirjoitaa tätä palstaa. Olen joka aamu herännyt kysymykseen, tappaisinko itseni vai kirjoittaisinko tänään Epin palstaa. En enää koe tätä kysymystä mielekääksi. Tänään, kun heräsin, kysyin itseltäni joisinko kahvia vai tappaisinko itseni. Join kahvia. Koska juon kahvia, lopetan kysymyksiinne vastaamisen tällä palstalla. Kiitokset kaikkille kysyjille ja kysymyksille, joita olen saanut. Hyvää loppu elämää.

Kuuluuko köyhän kyykistyä?

Dear Epi!

Mittani ovat 5 800 000/12, ok? Kuulin ystävältäni Matilta, että Suomessa on progressiivinen verotus. Kuulostaa epäreilulta. Miksi suurituloisten tulisi maksaa enemmän kuin pienituloisten? Onko se oikein? Eikö köyhä kuulu kyykkyyn?

Yks Nalle vaan

Hei Nalle! Mittasi ovat ok. Filosofisessa traditiossa köyhän kyykkykulmasta on useita eri koulukuntia. Aristoteles, maanomistaja itsekin, määrittelee teleologisessa metafysiikassaan vähempiosaisten olemuksellista olemusta seuraavasti (lainaus teoksesta Maailmankaikkeudesta – De mundo):

”Koiran luontainen tila on olla koira – toteuttaa koiruuttaan. Talo on luonnollisimmillaan omatessaan kaikki talolta vaadittavat ominaisuudet: katto, seinät ja sisä-wc. Köyhän luontevin tila taas on olla polvillaan, maassa, anelemassa. Sieltä käsin hän tekee sitä, mikä tekee hänet onnelliseksi (aktualisoituminen eli olemuksensa saavuttaminen tekee onnellisimmaksi, toim. huom.): kärsii ja riutuu.”

Näkemys eli aikansa, mutta on sittemmin hylätty riittämättömänä. Vaikka köyhän kyykky hyväksyttiin a prioriseksi oletukseksi, keskustelu kulman asteista kävi kuumana. 1700-luvulla eläneen matemaatikko Leonhard Eulerin oivaltamat sini, cosini ja tangentti mahdollistivat entistä täsmällisempiä kulmien määrittelyjä. Yliopistoissa kuohui.

Merkantilismin jälkeisen, libertaristisen veropolitiikan perusperiaatteet tiivisti onnistuneimmin puhelinmyyntiyrityksellään äkkirikastunut Immanuel Kant kuuluisassa kategorisessa imperatiivissaan:

”Toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen verolaki.
Kohtele kaikkea rahaa, myös omaasi, ikään kuin se olisi päämäärä sinänsä, älä koskaan pelkkänä välineenä.”

Kantin teoreemaa ei turhaan kutsuta kopernikaaniseksi vallankumoukseksi. Logiikka vaikutti pettämättömältä: Kun maksat mahdollisimman vähän veroja ja ahnehdit mahdollisimman paljon, kaikki muutkin tekevät niin, siitä tulee yleinen laki, eikä toiminnassasi ole siis mitään väärää de jure.

Ikävä kyllä Kant oli väärässä paikassa väärään aikaan. Demarivallankumous riehui Euroopassa, tasaveron kannattajat löysivät itsensä giljotiinista. La Marseillaisen soidessa eduskunta julisti Suomeen progressiivisen tuloveron.

Kaikki toivo ei ollut kuitenkaan mennyt. Lama-ajan Suomesta näkyi valonpilkahdus Keynesiläisellä taivaalla: Eksessiivisesti Lockeen ja Smithiin perehtynyt missi Satu Tuomisto onnistui viimein luomaan vedenpitävän moraalisen oikeutuksen suurille tuloeroille (lähinnä tosin Platonin Valtiota mukaillen, päätoim. huom.):
”Mielestäni yhteiskunta kuitenkin tarvitsee toimiakseen myös vähäosaisempia. Jos kaikilla olisi asiat hyvin, niin menettäisimme työpaikkoja. Se on fakta, tarvitsemme heitä, jotta paletti pyörii. Niin minä ajattelen.”

Köyhät ovat siis välttämätön osa toimivaa yhteiskuntaa. Koska emme halua palata Hobbesin luonnontilaan, on tehtävä kaikkemme yhteiskunnan toimivuuden takaamiseksi. Tässä mielessä suuret tulonsiirrot ovat moraalitonta, yhteiskuntasopimuksen vastaista ja kansan oikeudentajua pilkkaavaa veropolitiikkaa.

Hauskaa tammikuuta Hyveen lukijoille.

Onko joulupukkia olemassa?

Dear Epi!

Olen 15-vuotias poika Tuusulasta. Mittani ovat 86/173, ok? Löysin ullakoltamme paketoituja lahjoja ja tekoparran. Onko joulupukkia olemassa?

Nuori kundi Keravalta

Jätä tänä jouluna kinkku väliin. Joulupukin ontologia (kysymys olemassaolosta) askarrutti jo Platonia. Lainaus teoksesta ”Valtio” (Politeia, toinen kirja, 366A):

Platonin akatemian pikkujoulut.

Sokrates: Onko niin, että kuusen alle ilmestyy lahjoja joka joulu?
Glaukon: Totta kai, Sokrates.
Adeimantos: Tietenkin, Sokrates.
Sokrates: Mutta tyhjästä ei voi syntyä mitään. Onko siis totta, että joku on lahjat tuonut?
Glaukon: Varmasti.
Adeimantos: Sehän on selvää.
Sokrates: On siis joku tai jokin, joka lahjat tuo. Tämän tuojan idea on oltava joulupukki.

Kristillisellä keskiajalla joulun merkitys korostui, sillä se oli tyypillisesti talonpojalle ainoa vapaapäivä. Kirkkokuntaa vahvistaakseen skolastikot pyrkivät päättelemään aukottoman todistelman joulupukin olemassaolosta. Tunnetuin lienee Anselm Canterburylaisen ontologinen todistus:

1. Ihmisellä voi olla ajatus lahjamäärästä, jota suurempaa ei voi ajatella.
2. Oletetaan, että lahjojen tuoja on olemassa ainoastaan ajatuksena ihmisen mielessä.
3. Lahjat todellisuudessa ovat aina parempia kuin lahjat ainoastaan mielessä.
4. Voidaan siis ajatella lahjamäärää, joka on suurempi kuin lahjamäärä, jota ei voi ajatella: lahjamäärä, joka on olemassa myös todellisuudessa.
5. Ei voi olla lahjamäärää, joka on suurempi kuin lahjamäärä, jota suurempaa ihminen ei voi ajatella.
6. Siksi lahjamäär, jota suurempaa ei voi ajatella, täytyy olla olemassa myös todellisuudessa.
7. Kannattaa siis uskoa joulupukkiin.

[poll id=”10″]Skolastinen järkeily katsottiin riittävän vahvaksi pohjaksi joulutradition jatkumiselle. Vuosisatoja kului kuusen ympärillä pyörien, kulkusten raikaessa. Sitten, joulumarkkinoille 1748, skotlantilainen David Hume julkaisi paradigmaattisen teoksensa Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä. Humen paljastama induktion kehäpäätelmällisyys johti kauhistuttavaan oivallukseen: ”Vain koska joulupukki kävi viime jouluna, ei se tarkoita, että hän kävisi tänä jouluna.”

Seuraukset olivat synkät. Valistuksen aika päättyi, kun luova luokka kääntyi hakemaan lohtua fiktiivisistä suuryksilöistä. Hegelin joulun henki vaihtui marxilaiseen materialismiin. Joulusta tuli kulutusjuhla. Hume sai risuja. Schopenhauer, ymmärrettyään lähetelleensä lahjatoivomuskirjeitä Korvatunturille täysin turhaan, totesi maailman olevan huonoin mahdollinen.

Hyvää joulua.

Kuuluuko ananas pizzaan?

Hjälp Epi!

Olen 17-vuotias tyttö Tuusulasta. Mittani ovat 52/165, ok? Olin ystävieni kanssa bileissä, joissa oli tarjolla myös pizzaa. Hämmästyksekseni huomasin, ettei bolognesea ollut vaihtoehtona. Ystäväni suosittelivat kokeilemaan pizzaa, jossa oli ananasta. Kun kieltäydyin, he haukkuivat minua lapselliseksi. Kuuluuko ananas pizzaan?

Yks Sanna vaan

Hei Sanna!

Mittasi ovat ok. Ikävä kuulla, että olet törmännyt tällaiseen ilmiöön.

Skolastikot saattavat hämmentyä, kun Platonin tai Aristoteleen teoksista ei löydy mainintaa ananaksen aktuaalisen olemuksen luonteesta. Useat ovatkin tehneet tästä johtopäätöksen, että ananaksen hyveellisyys (arete) on tulkinnanvarainen kysymys. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa.

Etelä-Amerikan villit olivat viljelleet ananasta jo esihistoriallisella ajalla. Kolumbuksen myötä kyseinen epähedelmä rantautui Eurooppaan. Mausta ja ulkoisesta kovuudesta huolimatta ananaksen eksotiikka toi sen osaksi renessassista pizzakulttuuria. Vasta 1600-luvun empiristit (Locke, Hobbes) ottivat esille kysymyksen ananaksen ja pizzan perimmäisestä yhteensopimattomuudesta. Hobbes kirjoittaa teoksessaan Leviathan:

”Tämähän maistuu aivan hirvittävältä. Hyi.”

(Thomas Hobbes: Leviathan, eli, Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta. [Leviathan or the matter, forme and power of a commonwealth ecclesiasticall and civill, 1651.] Suomentanut Tuomo Aho. Tampere: Vastapaino, 1999.)
[poll id=”4″]

Masokistista kinkku–ananas-kulttuuria kuitenkin jatkettiin Humen induktion kritiikin pohjalta: vaikka yhdistelmä on aikaisemmin maistunut hirvittävältä, ei se tarkoita, että se tällä kertaa maistuisi. Oman juustonsa päälle lisäsi sveitsiläinen vastavalistuksen aloittaja Jean-Jacques Rousseau, joka kirjoittaa teoksessaan Tunnustuksia (Les Confessions, 1770, suom. Edwin Hagfors 1965) ananaksen muodon ja alkukantaisuuden tuovan ihmisestä esiin ”jalon villin”. Empiirisesti tämä on havaittavissa pizzerioista perjantai-iltaisin.

Kysymyksen ratkaisivat lopulta sen käsitteellisen luonteen ymmärtäneet loogiset empiristit, Aristoteleellista syllogismia mukaillen:

Subjektin olemus on sen syy.

Pizzan syy olla olemassa ja sen erottamaton predikaatti on sen hyvä maku.

Pizza, jossa on ananasta ei maistu hyvältä.

Siispä ananas ei kuulu pizzaan.

Aikuistumiseen kuuluu rajojen kokeilu ja kapinointi. Hämmentynyt nuori tekee usein filosofisesti epätäsmällisiä valintoja hakiessaan paikkaansa maailmassa. Vaikka ryhmäpaine saattaa nuoruudessa olla kova, pidä mielessäsi Wittgensteinin Tractatus logico-philosophicuksen ((Logisch-philosophische Abhandlung, 1921.) päättävä lausahdus:

”Das, was man nicht essen kann, darüber muss man schweigen.”