Avainsana-arkisto: ahdistus

Korona vie huolettomuuden nuoruudesta


Maanantaina Twitteriä selatessani katseeni takertui tuoreeseen twiittiin, jossa Donald Trump julisti sairaalasta kotiutumisensa yhteydessä: “Älä anna koronan kontrolloida elämääsi.” Inspiroivaksi tarkoitettu ohje sai minut ärsyynnyksen ja epäuskon valtaan, sillä ensinnäkin Trump johtaa maata, jossa yli 200 000 ihmistä on heittänyt henkensä viruksen vuoksi, ja toiseksi on hyvin omituista esittää maailmanlaajuinen pandemia tilanteena, jonka puristavan kouran voi poissulkea elämästään silkalla tahdonvoimalla. Täällä Suomessa emme elä samansuuruisten tartuntamäärien kanssa kuin Yhdysvalloissa, mutta pandemia hallitsee silti jokaisen elämää tavalla tai toisella.

Nuorten kannalta koronapandemia on erityisen tuskastuttava tilanne, sillä rajoitukset sulkevat valtavasti ovia, kaventavat elämänpiiriä ja vaikuttavat samalla mielen hyvinvointiin laskevasti. Tavallisesti nuoruus on uusien kokemusten ja itsenäistymisen aikaa, mutta nykytilanteen vuoksi tilaisuuksia omien kykyjen kokeilemiselle ei juurikaan ole. Esimerkiksi ensimmäiset itsenäiset ulkomaanmatkat tai vaihto-oppilaaksi hakeutuminen ovat juuri nyt haasteellisia. Samoin täysi-ikäisyyden tuomat mahdollisuudet, kuten kaupungin yöelämään osallistuminen, konserteissa käyminen tai muihin ikärajoitettuihin yleisötapahtumiin meneminen joutuvat nyt odottamaan. 

Sen lisäksi, että korona sulkee ulos erilaisia osallistumismahdollisuuksia, varjostaa se myös tulevaisuudennäkymiä. Olen huomannut, että yhä useampi ikätoverini kantaa huolta työllistymisestään, sillä koronan pitkäaikaiset haittavaikutukset kurittavat erityisesti töihin pyrkiviä vastavalmistuneita. Työuran alkuvaiheen kitkatyöttömyydellä taas arvioidaan olevan pitkäaikaisia kielteisiä vaikutuksia nuoren elämään. Vaatii paljon henkisiä voimavaroja pysyä myönteisenä tällaisessa ilmapiirissä, eikä kovaa vauhtia yleistyvä ilmastoahdistus ainakaan kevennä taakkaa. Itsekin koen, että ilmastoasiat ovat jääneet pandemian jalkoihin, varsinkin taloudellisista elvytystoimista puhuttaessa. Tästä kaikesta tulee helposti voimaton olo, ja maailma voi vaikuttaa uhkien miinakentältä. Voiko loppujen lopuksi mikään valmistaa meitä siihen, millaiset elinolosuhteet tulevaisuudessa odottavat? 

Nuoruuden tulisi olla sitä aikaa, kun tehdään, koetaan ja opitaan virheistä. Nyt kuitenkin eletään tilanteessa, jossa jokaiselta odotetaan erityistä vastuullisuutta, jotta tartuntaketjut eivät lähtisi leviämään hallitsemattomasti. Myös viranomaisohjeita tulisi pystyä tulkitsemaan kriittisesti, koska korona on tuntematon uhka myös ohjeiden laatijoille. Tämä on johtanut ainakin omassa tapauksessani ajattelumalliin, jossa tyylipuhtauden vaatimus ylikorostuu. Mielessäni jyllää tunne, että pitäisi hypätä asiantuntijan kenkiin, tietää epidemiologian perusteet ja olla mahdollisimman pieni turvallisuusriski kaikille maailman ihmisille. Onneksi nuoret ovat toisilleen tärkeä vertaistuen kanava. Nyt onkin erityisen tärkeää pitää ystävät henkisesti lähellä itseä, vaikka suuria kokoontumisia kannattaakin välttää. Tasapainottelu koronarajoitusten ja sosiaalisten suhteiden ylläpitämisen välillä ei ole korona-ajan nuorelle mutkatonta, koska jokainen mahdollinen ryhmätapaaminen vaatii uutta harkintaa ja riskien arviointia.

Maskisuositukset auttavat yleiseen turvallisuudentunteeseen ja kokemukseen yhteisvastuusta, mutta toisaalta maskien käyttö estää näkemästä muiden ilmeitä ja ilmeiden välityksellä tapahtuvaa nonverbaalista viestintää. Olisi älyttömän ihanaa nähdä yksikin oikea hammashymy lukiopäivän aikana eikä vain kaventuneita silmiä, jotka voivat olla merkki myös irvistyksestä tai haukotuksesta. Haastattelin aiheesta ystäviäni, ja päädyimme yhteisymmärrykseen siitä, että kun ympärillä on pelkkiä ilmeettömiä ihmisiä, tulee itselle helposti epätodellinen olo. Tunteet eivät pääse välittymään toisille tavalliseen tapaan, kun maski peittää puolet kasvoista, mikä lisää tunnetta erillisyydestä. Samaan aikaan maski tekee kaikista hämmentävästi samannäköisiä.

Onneksi me nuoret olemme tiivis yhteisö ja osaamme hyödyntää huumoria stressin vastapainona. Korona-aika on tuonut sosiaaliseen mediaan koronameemejä ja -huumoria, mikä on auttanut monia selviämään paineista. Koronahuumori tuo esiin jaettuja kokemuksia ja antaa mahdollisuuden vapautua pandemian vakavuudesta. Monet meemit käsittelevät laiskottelua karanteenioloissa, ja on helpottavaa tietää, etten ole ainoa, jonka ahkeruus ja tuottavuus eivät ole yltäneet ihanteiden tasolle etäkouluaikana.

Abivuoden sietämätön ahdistus

Sitä voisi luulla, että juuri viimeinen vuosi olisi kaikkein rankin. Tuona vuonna on käytävä viimeiset pakolliset kurssit loppuun, saavutettava 75 kurssin rajapyykki, selviydyttävä ylioppilaskirjoituksista ja haettava jatkokoulutuspaikkaa. Ensimmäisenä ja toisena vuotena keskitytään lähinnä suorittamaan kursseja ja mietitään alati kasvavalla ahdistuksella tulevaa abivuotta.

Tunnen suurta eksistentialistista ahdistusta valintojen ja mahdollisuuksien äärellä. Pääsenkö kaikista kursseista läpi, mitä kirjoitan, saanko kurssit täyteen ajoissa, onko keskiarvoni tarpeeksi korkea, suoriudunko hyvin ylioppilaskirjoituksista? Kysymykset risteilevät päässä ja epätietoisuuden kalvava paino painaa ryhtiä kyyryyn. Odotan vain hetkeä, kun saan vihdoin painaa valkolakin päähäni ja huokaista helpotuksesta.

Näen viimeisen vuoden lähinnä vapautuksena tästä taakasta – varsinkin kun abivuodesta on kulunut jo peräti puolet! Ensimmäinen kirjoituskerta on takana, kurssit viittä vaille suoritettuna, ja olen jopa päättänyt, minne aion hakea lukion jälkeen.

Sehän se tulevaisuuden mörkö onkin. Jo aivan naperosta pitäen meiltä kysytään: ”Mikäs sinusta tulee isona?” Olen aina aikaisemmin kadehtinut niitä, joilla on säilynyt lapsesta saakka sama urahaave. Tunnen tulevia lääkäreitä, äidinkielen opettajia ja lastentarhan opettajia. Enemmän kuitenkin tuntuu olevan nuoria, joilla ei ole haaveammattia tai jotka kokevat haaveensa olevan liian korkealentoinen.

Osa ei tiedä vielä siinäkään vaiheessa, mikä itsestä tulee isona, kun pitäisi abiturienttina laittaa menemään sähköisiä valintoja kevään yhteishaussa. En minäkään tiedä, mikä minusta tulee isona, mutta onneksi lukio on auttanut kovasti oikean tien löytymisessä.

Abivuoden opo-tunnit ovat todella hyödyllisiä. Kannattaa oikeasti olla kiinnostunut ja osallistua niin moneen koulutuspaikkaesittelyyn kuin suinkin vain mahdollista. On huippua, että sellaisia ylipäätään järjestetään meillä! Toinen todella avartava kokemus on joka vuosi järjestettävät Studia-messut. Turhaan ei opo toitottanut messujen tärkeyttä.

Osallistuin vaikka kuinka moneen iPhonen ja iPadin arvontaan, söin karkkia ja kannoin oppilaitosten esitteitä kotiin. Tärkeimmäksi kuitenkin nostan sen, kuinka messuilla tarjotaan mahdollisuus puhua kasvotusten eri alojen ja eri koulujen opiskelijoiden kanssa.

Itse taisin löytää kutsumukseni Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan ständin kohdalla. Valinnanvapaus ja lukuisat mahdollisuudet eivät tunnukaan enää niin ahdistavilta, kun vain jaksaa ottaa asioista selvää, osallistuu opinto-ohjaukseen ja kulkee positiivisin mielin kohti tulevaa.

Sokkona, ilman sopivia eväitä voi tulevaisuus tuntuakin varsin hirvittävältä paikalta.