”Pidän edelleen vaimoani kädestä samalla tavalla kuin sinä päivänä” – Lue tämä, ja muut koulumme opettajien rakkaustarinat!

Opettajien rakkaustarinat

Helmikuu on vuoden hellyyttävin kuukausi. Kaamoksesta selvinneet kaivautuvat vähitellen luolistaan ulos ja pitävät toisiaan kädestä auringon lämmittämillä talvipakkasilla. Ystävänpäivänä suomalaisen miehen saattaa jopa nähdä pussaavan r-sanan takertuessa kurkkuun pähkinän tavoin.

Rakkaus on ihmeellistä. Sitä ei ymmärrä, ennen kuin on sen kanssa kasvotusten. Rakkaus on onnesta kyynelehtivä katse. Rakkaus on naururyppy. Rakkaus on suukko otsalle. Rakkaus on paritetut sukat aamukiireessä. Rakkaus on kesäyön taika. Rakkaus on haparoiva käsi sairaalahuoneessa. Rakkaus on hetki, jolloin sen vain tietää.

Hempeän helmikuun kunniaksi koulumme opettajat ovat päästäneet sisäiset Shakespearensa esiin jakaessaan omat rakkaustarinansa meille. Toivottavasti pääsen itse jonain päivänä kertomaan yhtä koskettavan tarinan, oman versioni rakkaudesta.

Rakkaus on sattuman kauppaa, tai kohtaloa

Olin taas kaikkien pyhien lupausteni vastaisesti jäänyt baariin valomerkkiin asti. Nyt halusin vain kotiin omaan sänkyyni untuvapeiton alle. Syyskuun yö tuntui lämpimän päivän jälkeen viiltävän kylmältä ja kaipasin kovasti lämmintä kainaloa, johon voisin kaivautua.

Taksijonossa ystäväni Mari alkoi jutella komeiden italialaisten vaihtaripoikien kanssa ja päätti lähteä heidän kanssaan jatkoille Herttoniemeen. Voi ei, ajattelin, eihän sitä voi yksin sinne päästää. Mari kiherteli poikien jutuille, ja taksijono mateli hitaasti eteenpäin. Katselin ohikulkijoita ja kuuntelin puolella korvalla Marin ja italialaisten keskustelua, jossa puhuttiin enemmän eleillä kuin englantia.

Yhtäkkiä katseeni jäi kiinni ohikulkevan miehen katseeseen. Hän kulki koko pitkän jonon ohi tuijottaen minua suoraan silmiin ja pysähtyi eteeni. Hän kysyi nimeäni ja kertoi omansa. Juttelimme jonossa, kunnes oli meidän vuoromme. Asiasta sen kummin keskustelematta ajoimme yhdessä taksilla Marin ja vaihtaripoikien kanssa Herttoniemeen. Valvoimme koko yön keskustellen ja aamulla hyppäsimme metroon ja menimme kotiini. Sen jälkeen emme 11 vuoden aikana ole viikkoa pitempään erossa olleetkaan. Joskus rakastuminen on sattuman varassa.

Sosiaalisesta ähkystä ystävyydeksi, rakkaudeksi

Lähdin syksyisenä viikonloppuna 300 kilometrin päähän siskon kaverin kaverin järjestämälle mökkireissulle, vaikka kärsin sosiaalisesta ähkystä eikä minua kiinnostanut tutustua yhteenkään uuteen ihmiseen. En edes ”huomannut” herra äxää siellä, vaikka kaverin kaverin mielestä minä rakastuin jo siellä tulisesti. Satuttiin vain muutamaan otteeseen väittelemään saman pöydän ääressä aika kiivaasti ympäröivästä maailmasta ja sen monista ihmeistä!

Viikonlopun jälkeen oli onneksi fb, jossa jatkettiin juttua pari päivää ensin koko porukalla ja sitten privaattina kahdestaan. Aika pian käytiin kahvilla sekä juteltiin, viestiteltiin ja soiteltiin joka päivä… Ensin oltiin kavereita, sitten hyviä ystäviä ja loppujen lopuksi oli pakko myöntää, että emme voi elää ilman toista!

Sähköinen hetki

Metallican keikan jatkoilla vuonna 2004…

Onneksi oma sokeuteni ei estänyt elämäni valittua näkemästä minua

Minun rakkaustarinani ei alkanut rysäyksellä eikä viehkeällä ensikatseella. Kai näiden magneettisten säkenöivien ensikohtaamisten lisäksi on oltava se toinen rakkaustarinoiden tyyppi: se tarina jossa joku huomaa jonkun, lähestyy varovasti ja saa otteeseensa. Minulle kävi juuri näin.

En ollut tässä rakkaustarinassa se piirittäjä ja jahtaaja, vaikka se tuntuu miehen osaksi niin usein lankeavan. Olin se henkilö, joka ei huomaa, että häntä lähestytään. Olin se henkilö, joka ei huomaa pieniä vihjeitä. Olin se henkilö, jolle asia pitää sanoa suoraan. Kun minä löysin rakkaustarinani, olin tilanteessa jossa olin menettänyt mahdollisuuteni rakkauteen jo toistamiseen. Ajelehdin ja mietin tekosiani. Silloin ihminen kai on sokeimmillaan. Toisaalta, tässä teoriassa on valtava aukko, sillä rakkaani oli menettänyt jotain vielä enemmän. Silti hän huomasi minut. Ehkä hänen katseensa on vain valppaampi kuin minun.

Rakkaani löysi minut metsästä. Tähän liittyy monimutkainen tarina ”esiliinoista”, kuninkaista, aivotärähdyksistä ja uskottavasta kuorsaamisesta, mutta en kerro sitä nyt. Tässä on kyse minun rakkaustarinastani ja vaikka nämä asiat ovat elementtejä tarinassani, ne eivät ole pääosassa. Pääosassa on minun rakkaani, joka huomasi minut silloin kun minä en huomannut häntä. Mutta hän kyllä osasi tehdä itsensä näkyväksi minulle.

Rakkauteni häneen kasvoi aluksi hitaasti, mutta se kietoi minut syleilyynsä niin tiukasti, etten ole halunnut päästää hänestä irti. Me olemme kasvaneet yhteen, muodostaneet parin, joka tukee toinen toistaan. On oikeastaan ihme, kuinka hyvin sovimme toisillemme. Ne puutteet, jotka itsestämme löydämme, ovat juuri sellaisia asioita, joissa toinen osaa tukea. Mutta olisi julmaa sanoa, että rakkautemme olisi jollain lailla pragmaattista. Se olisi myös vale. Tämä yhteensopivuus on vain yksi sävy sitä kirjoa, josta rakkautemme lehvästö muodostuu. Me olemme edelleen kuin nuoret rakastavaiset. Kymmenen vuotta ensikohtaamisemme jälkeen pidän edelleen vaimoani kädestä samalla tavalla kuin sinä päivänä, jona hänet lopulta huomasin. Enkä koskaan halua pitää häntä sylissäni millään muulla tavalla kuin silloin, kun hänet ensimmäistä kertaa vedin itseäni vasten syleilyyni.

Tukholma, Joensuu, Helsinki All Night Long

Oli joulukuu 1990, tarkemmin sanoen joulun välipäivät, kun lähdimme äitini kanssa hyödyntämään Tukholman alennusmyyntejä. Olin 27-vuotias, passeli ikä lähteä äidin kanssa reissuun. Aloitimme risteilyn menemälle à la carte puolelle syömään. Meidän lisäksemme ravintolassa oli vain yhdessä toisessa pöydässä asiakkaita, kuuden ”pikkutakkiopiskelijan” porukka Joensuun yliopistosta (kuten minulle myöhemmin sitten selvisi). Vaihdoimme muutaman sanan heidän kanssaan, taisi olla kyse tuhkakupin lainaamisesta, mutta siihen kontakti jäikin sillä erää, mutta se oli kuitenkin tehty ;)

Illanviettomme laivalla sujui rattoisasti. Minä parkkeerasin äidin tanssiravintolaan ja lähdin pubin puolelle seurustelemaan kahden liikuntalaiskaverini kanssa, joihin olin sattumoisin törmännyt laivalla. Siinähän ilta sitten sujui rattoisasti vanhoja opiskeluaikoja muistellen, ja poikien lähdettyä kansipaikoilleen nukkumaan, minä suunnistin hyttiini, jonne äiti oli vetäytynyt jo aiemmin. Hyvä yritys mennä nukkumaan loppui lyhyeen, kun kohtasin käytävällä porukan, joka tuntui kumman tutulta.  Ruokaravintolan naapuripöydän porukoilla oli hyvät bileet, joten liityin tietenkin seuraan! Nukkumisesta ei olisi kuitenkaan tullut mitään, kun merenkäyntikin oli niin kovaa, että sängystä olisi kuitenkin tippunut. Parempi vaihtoehto oli jäädä tutustumaan hullunhauskoihin joensuulaisopiskelijoihin. Aamutunneilla meri oli sen verran rauhoittunut, että siirryin muutamaksi tunniksi hyttiin nukkumaan, jotta jaksoin shoppailla äidin kanssa Tukholman kaupoissa.

Vähäisen unimäärän vuoksi shoppailu Tukholmassa ei ollut ehkä ihan niin intensiivistä kuin olisi voinut kuvitella, mutta olinpahan ainakin saanut hankittua pikkuruisen lihakirveen nukkekotiin, mikä minulle oli edellisenä iltana annettu tehtäväksi… Mission impossible oli suoritettu ja tavara piti toimittaa perille, joten etsin joensuulaiset käsiini luovuttaakseni saaliini. Kieltämättä taka-ajatuksena oli myös tarkistaa, olivatko ne sen yhden pojan silmät niin lumoavat kuin miltä ne olivat edellisenä iltana näyttäneet. Ja olivathan ne. Upposin niihin saman tien uudestaan, joten sovimme etsiväni heidät käsiini myöhemmin illalla.

Risteilyn päätyttyä osa porukasta lähti suoraan Joensuuhun, mutta osa jäi humputtelemaan kanssani pääkaupunkiin, ja kävi ilmi että tämä ”makuuhuonesilmäinen” ei ollutkaan enää Joensuun opiskelijoita vaan olikin siirtynyt Helsingin yliopistoon, joten seurustelun aloittamiseen ei ollut monen sadan kilometrin välistä estettä. Varmistaakseni kuitenkin pojan pauloihin kietomisen huijasin koko jäljelle jäänyttä jengiä väittämällä olevani noita ja povaamalla heille korteista juuri haluamani kaltaiset kohtalot, mm. ihanalle makuuhuonesilmälle vakuutin hänen juuri tavanneen elämänsä naisen. Tiedä häntä, johtuiko korteista vai ihan muusta, mutta kyllä me sitten muutaman vuoden päästä jopa naimisiin päädyimme.

Blueshenkinen kesäromanssi

Tapasin nykyisen ystäväni Järvenpään Puistobluesissa. Istuin nurmikolla, hän seisoskeli terassilla, tuijottelimme toisiamme matkan päästä jonkin aikaa, joku yhteys tai kipinä varmaan syttyi, mutta juuri siinä ja silloin ei muuta tapahtunut. Myöhemmin törmäsimme uudestaan, ja juttu lähti saman tien luistamaan. Totuuden nimissä on sanottava, että koko juttu alkoi blueshenkisenä kesäromanssina, mutta on siihen saatu nyt iloisempiakin sävyjä ja muutama vuosikin on vierähtänyt. Bluesia kuuntelemme edelleen ja vuosipäivän viettämispaikkaa ei tarvitse kovin kummosesti suunnitella.

Ah, se on Satakielen viemää!

Syöttelin kevyesti sydäntäni maailman toreilla tietämättä, että tein sen teurastuspäivänä! Nyt olen heitettynä autioon avaruuteen hyisen hallavan hengitykseen. Ikäväni hetkinä putoan pimeässä ja puristan muistikuvia hänestä sylissäni. Muisto hänen katseesta ja äänestään pitää minua hetken paikallaan. Se iski, tunne, joka rikkoon vyöryvien kevätjäiden tapaan vanhaa ihmistä, siirtää kallioita ja muokkaa maata, jonka luulee olevan vahvan ja pysyvän. Kaikki järjestyy uudelleen, vanha särkyy rusentuen tämän valtavan tunteen alla… toista voi ikävöidä valtavasti.

Parisuhde on kaiketi kummankin näköinen yhdessä olemisen tila, jossa voi olla paras ja heikoin oma itsensä, tila jossa voi kehittyä, tila jossa sinuun luotetaan ja uskotaan. Tila jossa ollaan ”samalla puolella”. Turvallinen tila jossa voi luottavaisesti tarvita ja tulla tarvituksi. Vastavuoroisuuden tila. Tila jossa ollaan kumppaneita – ei toista varten, vaan toisen kanssa – liitossa. Itsenäisesti ja vapaasta tahdosta…

Minä ja sinä, nyt

Myöhäislokakuu, kylmä ja pimeä
yö, askeleita kadulla, ovi: sisään.

Melu ja melske täyttää hurjan murjun
muistinvaraisesti        sata vuotta sitten
nyt.

Mitä olet julkaissut? Esiinnyitkö? Menikö hyvin? Mikä on av-kääntäjien asema mediatalojen murroksessa? Tutkitko tehotuotantoa? Who are you? Onko drinkkilippuja jäljellä? Pitääkö aamulla herätä?

huudettuja repliikkejä
naurua
ystäviä
jälleennäkemisiä
läikytyksiä
halauksia
hymyjä

katse ja hymy, Sinä.

Yö.

Kaksia askeleita kadulla.

Kahdet askeleet kaupungin kadulla, kahdet askeleet

Diagonalia Vukovarskaa Strögetiä
Zafónia Tawfiqia Dumasia
unelmia ja totuutta
da Liberdadea Vleonia Mitat Hoxhaa

nyt.