”Isä olen täällä maailman toisella puolen, ja laulan pappadaduda pa duda dapa. Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen, ja laulan pappadaduda pa duda dapa.”
Haaveilin vaihto-oppilasvuodesta ala-asteikäisestä asti. Elokuussa 2011 lukion ensimmäisen vuosikurssin jälkeen pitkäaikainen haaveeni toteutui, kun pakkasin laukkuni, hyvästelin perheeni ja ystäväni ja jätin turvallisen koti-Suomen taakseni. Lentokoneen nokka suunnattuna kohti Kanadaa hyräilin hiljaa itsekseni Haloo Helsingin hitiksi noussutta kappaletta Maailman toisella puolen. Vietin seuraavat yksitoista kuukautta Yhdysvaltojen rajan lähettyvillä sijaitsevassa Mississauga-kaupungissa, joka on kasvanut aivan kiinni suurkaupunki Torontoon.
Lentäminen ei ollut minulle mitenkään uutta, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun mukanani ei ollut ketään tuttua. Yhdeksän tunnin yölennolla oli hyvää aikaa käydä mielessä läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, enkä nukkunut silmällistäkään. Epäilyksistäni huolimatta isäntäperheeni oli minua kentällä vastassa, ja he tunnistivatkin minut lähettämieni kuvien perusteella.
Ensimmäiset päivät uudessa perheessä ja talossa olivat hyvin jännittyneet, ja kaikki yrittivätkin tehdä oloni tervetulleeksi. Perheeseeni kuului Iranista kotoisin oleva isä, Puolasta muuttanut äiti sekä 13-vuotias tyttö ja 11-vuotias poika. Perheen koti oli aivan valtava ja todella hieno. Kaikilla oli omat makuuhuoneet ja jokaisen yhteydessä yksityinen kylpyhuone, myös minulla. Ihastuinkin omaan huoneeseeni heti ensisilmäyksellä.
Pääsin todella nopeasti normaaliin arkeen kiinni, sillä jo saapumistani seuraavana päivänä minut passitettiin voimistelusalille. Harjoittelin läpi vuoden perheen lapsien kanssa samassa telinevoimisteluseurassa Gymnastics Mississaugassa. Harjoitteluolosuhteet salilla olivat aivan optimaaliset. Harjoitustunteja kertyi joka viikko yhteensä 25, viisi tuntia joka arki-ilta koulun jälkeen. Voimistelusalin puitteet olivat moitteettomat, paremmat kuin Suomessa missään. Valmennus oli erittäin ammattitaitoista, ja tulin todella läheiseksi valmentajieni kanssa. Opin vuoden aikana paljon uutta ja sain itsevarmuutta, kun pystyin tekemään valmentajieni opastuksella liikkeitä, joiden tekemisestä en ollut haaveillutkaan. Lisäksi näin intensiivinen harrastus auttoi minua pääsemään pois neljän seinän sisältä ja saamaan kavereita, sillä tutustuin nopeasti ryhmäkavereihini.
Koti-ikävä ei päässyt missään vaiheessa yllättämään minua. Olin liian kiireinen ja aina menossa ehtiäkseni ikävöimään. Olen aina ollut ihminen, joka pitää matkustelusta ja nauttii uusista haasteista. Sopeuduin nopeasti uuteen elämääni Kanadassa, vaikka isäntäperheen kanssa olikin aina välillä ongelmia.
Englannin kielen kanssa minulla ei ollut suurempia vaikeuksia. Tietysti aluksi jännitti puhua äidinkielenään englantia puhuvien kanssa, mutta kaikki olivat todella kärsivällisiä ja ymmärsivät tilanteeni. Totuin nopeasti vieraalla kielellä kommunikointiin ja luin paljon kirjoja parantaakseni sanavarastoani. Koulussa opiskelu englanniksi ei tuottanut suurtakaan vaivaa, ja ymmärsin käytännössä aina mitä puhuttiin. Onneksi olin Kanadan englanninkielisellä alueella, sillä ranskaa en olisi osannutkaan.
Opiskelin Kanadassa yli tuhannen oppilaan high schoolin urheilulinjalla. Koulua urheilijoilla oli todella vähän, vain 3,5 tuntia joka päivä, joten harjoittelulle jäi runsaasti aikaa. Kouluni oli todella monikulttuurinen, ja englanninkielen opettajani kertoi, että keskimäärin yli puolet oppilaista puhuu äidinkielenään jotakin muuta kieltä kuin englantia. Niinpä sulauduin joukkoon helposti, eivätkä oppilaat tai kaikki opettajatkaan tienneet minun olevan vaihto-oppilas.
Kanadalaisessa koulussa lukujärjestys oli joka päivä sama ja aineet vaihtuivat vain kerran lukuvuoden aikana. Matematiikka ja kemia olivat paljon helpompaa kuin Suomen lukiossa, mutta englannin tunnit olivat tietysti hyvin erilaisia verrattuna siihen, mihin olemme täällä meidän lukiossamme tottuneet. Suurena osana kursseja oli Shakespearen teosten, kuten Romeo ja Julia ja Macbeth, läpikäyminen ja analysointi. Niiden lukeminen ja ymmärtäminen tuotti vanhan englannin takia minulle vaikeuksia, mutta internetin avustuksella selvisin siitäkin.
Ehdin vuoden aikana käydä katsomassa kaikki lähialueen tärkeimmät nähtävyydet ja lisäksi piipahdin kaksi kertaa Yhdysvaltojen puolella lomalla. Mieleenpainuvimpia kokemuksia olivat Niagaran putouksilla käyminen, viikonloppu laskettelukylässä Blue Mountainilla, Toronton CN Towerin korkeuksiin pääseminen, kaupunkiloma New Yorkissa Suomen äitini kanssa ja viikon Miamin-loma aivan vuoteni loppuvaiheilla. Lisäksi halloweenin vietto, jättimäisen huvipuiston kausikortin tuoma vapaus huvitella vuoristoradoissa ja koulun senioreiden juhlapäivä prom olivat unohtumattomia elämyksiä. Vuoden aikana ehtii tapahtua niin paljon, että kaikkea on mahdotonta listata yhteen artikkeliin, mutta tässä oli hieman esimakua siitä, mitä vaihto-oppilasvuoden aikana ehtii tehdä.
Kasvoin henkisesti ja itsenäistyin Kanadan vuoteni aikana enemmän kuin Suomessa olisi ollut ikinä mahdollista. Vaihtarina täytyy oppia taitoja, joista on hyötyä koko loppuelämän ajan. Vieraassa maassa ja kulttuurissa pitää pystyä ottamaan vastuuta itsestään ja teoistaan sekä sopeutua uusiin tilanteisiin. Vieraassa perheessä eläminen sekä kymmeniin uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole helppoa, mutta prosessin aikana oppii itsestään ja kanssaihmisistä jotakin uutta. Avoin, kohtelias ja sopeutuvainen ihminen tulee toimeen missä tahansa päin maailmaa.
Vuoteni lopulla kotiinpaluun lähestyessä minulla oli hyvin ristiriitaisia tunteita. Uusien ystävien ja upeiden harjoitusmahdollisuuksien hyvästeleminen tuntui todella kurjalta, mutta samalla odotin kotiinpaluuta ja oman perheeni näkemistä. Lähdön hetkellä lohdutti, että uskomattomien kokemusten muistot säilyisivät mielessäni lopun ikää, mutta samalla tiesin, että osa minusta jäisi iäksi Kanadaan. Palatessani en ollut enää sama ihminen kuin lähtiessäni, olen nyt itsevarmempi ja monta kokemusta rikkaampi.
