Ryhmätöiden tekeminen on usein haasteellista. Minulla on ryhmätöistä monia turhauttavia kokemuksia. Istumme pöydän ääressä opettajan määräämässä ryhmässä. Kaikki muut katsovat koneitaan ja näppäilevät. Yritän saada katsekontaktin jonkun kanssa. Kukaan ei edes vilkaise. Tehtävänanto on pohtia ryhmän kanssa kysymyksiä ja sen jälkeen kirjoittaa vastaukset koneelle. Yritän aloittaa keskustelun: ”Mitä ajattelette ensimmäisestä kohdasta?” On hiljaista. Kaikki joko sanovat, etteivät tiedä, tai ovat muuten vain hiljaa. Yritän jakaa omia ajatuksiani. Kukaan ei jatka puhumista. Pyrin luomaan keskustelua, muutakin kuin pari sanaa. Koko ryhmän sosiaalinen paine on hartioillani. Koen tämän hiljaisuuden oudoksi, koska 10 minuuttia sitten samat henkilöt vaikuttivat ystäviensä kanssa hyvin puheliailta. Ovatko ryhmätyöt oikeasti näin hankalia?
Ryhmätyöskentelyn haasteellisuutta voidaan pohtia monesta näkökulmasta. Hilkka Olkinuoran kolumni ”Kannattaa katsoa kanssaihmistä kohti” (kirkkojakaupunki 19.11.2024) kertoo siitä, kuinka tervehtiminen on yksinkertainen keino tunnistaa samanvertaisuus. Voidaan ajatella, että ryhmässä kaikki kommentit ovat niin sanotusti uusia tervehdyksiä. Vastaaminen ja osallistuminen ovat tapoja tunnistaa toisen vaivannäkö. Kaikki jaetut ajatukset edistävät ryhmän yhteisöllisyyttä. Ryhmätyöt ovat myös mielekkäämpiä, kun ihmiset ryhmässä aidosti kohtaavat toisensa, hymyilevät ja katsovat silmiin.
Ryhmässä vähäpuheisuudesta voi tulla muiden taakka. Onko se merkki ujoudesta vai siitä, että antaa muiden jäsenien tehdä henkisen työn? Jukka Viikilän kertomus ”Vähäpuheinen” (Suomalainen vuosi, 2018) kuvailee, kuinka vähäpuheisen henkilön mielensisäinen kamppailu aiheuttaa vetäytymistä ja turhautumista sosiaalisissa tilanteissa. Tärkeää on kuitenkin ottaa huomioon, että vähäpuheinen henkilö voi aiheuttaa muissa henkilöissä äärimmäistä turhautumista. Vähäpuheinen ihminen säästää puhtaan imagonsa hiljentymällä. Puhuja sen sijaan asettaa itsensä muiden kritisoitavaksi. Puhuminen on suorastaan palvelus muille ryhmän jäsenille. Tälläinen ryhmädynamiikka ei ole reilu, koska osa ihmisistä säästyy kokonaan sosiaaliselta vastuulta.
Yleensä hankalissa ryhmätyötilanteissa joku joutuu ottamaan johtajan roolin pelastaakseen projektin. Tästä ei synny valta-asemaa, enemminkin pakkotila, jossa yksi kantaa vastuun. Nettisivu ”Puheeksi ottaminen” (nyyti.fi, luettu 21.3.2025) esittelee asioiden puheeksi ottamisen tärkeyttä ja keinoja siihen. Tekstissä kehotetaan hyödyntämään avoimia kysymyksia ja kiireetöntä kuuntelua. Nämä keinot osoittavat kiinnostusta. Ryhmän johtaja joutuu jatkuvasti käyttämään näitä taktiikoita pitääkseen ryhmän koossa. Tämä on kohtuuton vastuu yhdelle henkilölle. Kehittyneiden sosiaalisten taitojen osaaminen ei ole synnynnäistä, taitoja voidaan harjoitella. Ryhmässä kaikilla on siis tasavertainen velvoite avata suunsa.
Huomioitava asia ryhmätöissä koulussa on niiden merkittävyys elämän kannalta. On erittäin tärkeää tulla toimeen muiden ihmisten kanssa, vaikka he eivät olisikaan omia parhaita ystäviä tai sinne päinkään. Ryhmätyötä voidaan ajatella pienoisyhteiskuntana. Siinä merkitsee kaikkien osallistuminen, ei vain sen, joka on äänekkäin, tai sen, joka uskaltaa ottaa vastuuta. Jos emme kykene kommunikointiin pienryhmänä, miten pystymme siihen yhteiskuntana? Viestintä on kansalaistaito, ei yksilön valinta.
Ihminen uupuu jossakin vaiheessa, jos vastuu on vain omilla harteilla. Vaikeneminen ryhmässä on vallankäyttöä. Yhteistyö on mahdotonta, jos ryhmän jäsenet eivät kommunikoi yhdessä. Sen takia kaikkien ihmisten tulisi opetella vuorovaikutustaitoja. Tunteiden ilmaisun tulisi olla vähemmän rajoittunutta yhteiskunnassamme. Muita henkilöitä täytyy arvostaa kuuntelemalla ja vastaamalla, kun he puhuvat. Ryhmätöissä täytyy asettaa korkeammat sosiaaliset vaatimukset kaikille jäsenille, jotta yksi ihminen ei kanna riskiä.
