Svetlana Aleksijevitšin teos “Tšernobylista nousee rukous” (2015, Tammi) on tietokirja, joka kertoo vuonna 1986 tapahtuneesta Tšernobylin ydinvoimalaitoksen onnettomuudesta, joka tapahtui sillloisessa Neuvostoliitossa Ukrainan pohjoisosassa lähellä Valko-Venäjän rajaa. Onnettomuuden seurauksena radioaktiivisia aineita ja säteilyä levisi laajalle alueelle muun muassa Ukrainaan, Valko-Venäjään ja muualle Neuvostoliittoon. Kirja koostuu kymmenistä yksittäisten ihmisten kertomista kokemuksista ydinvoimalaonnettomuudesta ja sen seurauksista. Yhdessä luvussa nainen kertoo, kuinka hän hoiti ja rakasti säteilyn uhriksi tullutta miestään. Toisessa luvussa tutkija kertoo, kuinka yritti varoittaa ihmisiä säteilyn vaaroista, mutta kukaan ei halunnut kuunnella.
Kirjan näkökulma on todella onnistunut. Usein tietokirjat kertovat kovia faktoja ja perusteluita. Teos on siihen nähden todella erilainen, koska kaikki kirjan tiedot eivät välttämättä edes ole täysin totta. Ihmisten muistot voivat olla vuosien aikana koettujen tunteiden vääristämiä. Se, että kirjassa ei vain luetella onnettomuuden seurauksia, vaan ne koetaan oikeiden ihmisten silmin, tekee lukukokemuksesta tunteikkaan ja syvällisen.
Kirjan rakenne ja kirjoitustyyli ovat mielestäni onnistuneita. Lukujen pituudet ovat vaihtelevia, sillä eri kertojilla on ollut eri määrä sanottavaa. Samantyyppiset sisällöt saattavat toistua muutaman kerran eri luvuissa, mutta se on luonnollista ottaen huomioon, että kertojat kertovat samasta tapahtumasta. Kirjoitustyyli korostaa valittua näkökulmaa, sillä luvut on kirjoitettu juuri niin kuin kertojat ovat sanoneet asiat ääneen. Kirjoituksessa tuodaan esimerkiksi esille, milloin haastateltava on pitänyt tauon tai alkanut huutaa. Sen ansiosta lukijan on mahdollista lähes kuulla haastateltavat kertomassa tarinaansa ja tunteet ovat melkein käsinkosketeltavia.
Kirjaa lukiessa heräsi useita kysymyksiä, esimerkiksi liittyen journalistien toiminnan eettisyyteen. Onko eettistä kysellä ja kuulustella traumaattisen onnettomuuden uhreja? Eikö se ole vähän sama asia kuin esimerkiksi onnettomuuspaikan ja -uhrin kuvaaminen? Tieto on todella arvokasta, ja sillä perusteella voidaan (ainakin yrittää) oikeuttaa haastattelu. Toisaalta voi pohtia, tarvitseeko kaikkea jakaa koko maailmalle. Erityisesti tässä kirjan aiheessa ihmisten haastatteleminen on mielestäni tärkeää, koska Neuvostoliitto ei ole tunnettu avoimesta tiedottamisestaan- Kirjassakin monet todistajat kertoivat esimerkiksi, että joillain alueilla säteilymittarilla mitattiin yksi lukema, mutta ylös kirjoitettiin toinen. Tšernobylin onnettomuteen liittyen paras tapa saada aitoa tietoa on siis uhreilta kysyminen. Monelle oman tarinan kertominen voi myös olla todella merkityksellistä, ja kuvittelisin, että se on helpompi tehdä kirjassa muiden samankaltaisten kertomusten kanssa kuin yksin. Kirjan tapauksessa sanoisin itse ulkopuolisena siis, että haastatteleminen oli perusteltua.
Kirjan nerokas näkökulma ja tunteelliset tarinat tekevät siitä lukemisen arvoisen. Jos Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus kiinnostaa ja siitä haluaa lukea ihmisten näkökulmasta, suosittelen tätä kirjaa todella.
