Hyvyyden ja pahuuden ikuiseen dilemmaan tartutaan ironisesti ja kantaa ottavasti Jani Vesasen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Järvenpään teatterinuorten tähdittämässä näytelmässä Valheen valöörit (2026). Nyky-yhteiskunnan rahastuspyrkimyksiä ja kristinuskoa kaupallisuuksineen ilahduttavan terävästi parodioivassa näytelmässä Jumalan palkollisina ovat Enkeli ja Saatana. Moraalisen skaalan ääripäitä edustavat hahmot kilvoittelevat keskenään siitä, saadaanko yksittäisiä ihmisiä diktaattoreista tavantallaajiin takaisin kaidalle polulle vai suistaako kaltevaa pinta loputtomaan valheiden verkkoon.
Kahden tulen väliin joutuu naimisissa oleva kiinteistönvälittäjä Mika, joka kaikkitietävän Jumalan mukaan on pettävä vaimoaan. Moraalilähetit saapuvat eettisen kysymyksen äärelle aivan Mikan korvanjuureen kuin Disneyn ammoisessa Aku Ankka -animaatiossa Donald’s Better Self (1938). Kipakka ja oikeudenmukainen Enkeli ja sanavalmis Saatana ohjaavat dialogillaan ja suorilla vaikuttamispyrkimyksillään Mikaa. Parivaljakon voisi tulkita jopa lyövän lukkoon tapahtumien kulun, joka aristoteelisista tragedioista tuttuun tapaan luisuu yhä likemmäs kadotusta: niin yksilön vapaa tahtokin asetetaan kyseenalaiseen valoon uskonnollisten ja yhteiskunnallisten vaikuttimien alla. Iäisyyskysymys moraalin rajoista saa vaikuttavan monipuolisia muotoja näyttämöllä helposti taivuteltavissa olevan Mikan kauheina tekoina, moraalin ääripäiden sananvaihtona sekä murheellisina ja absurdeina tapahtumina.
Tragikomedian näyttelijäkaartista peräti kolme käy Tuusulan lukiota: ylisuorittajuudesta kärsivän Enkelin hienovaraisia liikkeitä ilmentää Sani Sirola; rinta rottingilla kuljeksivaa kiinteistönvälitysyrityksen johtajaa näyttelee Emma Nokkanen ja Mikan tauotta puhuvaa salarakasta Mats Jumppanen. Näyttelijäsuoritukset Taivaallisen viraston väestä maan kamaralla tallusteleviin taviksiin ovat uskottavia ja eläväisiä. Neljän penkkirivin kellarisalissa tunnelma on kuplamainen, uppoutunut. Esitystilan tunnelmalliseen pienuuteen nähden äänitehosteet ja musiikkikappaleet kuitenkin soivat aloituskohtausta lukuun ottamatta turhankin maltillisella volyymilla: eritoten siirtymissä tehosteiden korkeampi äänenvoimakkuus tukisi paremmin näyttelijöiden vahvaa nonverbaalista olemusta ja olemista.
Neljättä seinää rikotaan verbaalisin keinoin, ja mukaan mahtuu myös muutama konkreettinen yllätyselementtikin. Rikkeet vahvistavat yhteisen kokemuksen tuntua. Pienessä tilassa naurun pyrskähdykset kuuluvat ja tarttuvat. Vuorovaikutus näyttelijöiden ja yleisön välillä ilahduttaa samoin kuin parodiaan taipuva yhteiskuntakritiikkikin: Jeesus laittaa matoretriitissään osallistujat kiemurtelemaan maassa, helvetti ja taivas on yhdistetty säästösyistä, ja Saatanankin todetaan olevan langennut enkeli. Valööriasteikolla päästään siis myös harmaisiin sävyihin, ja pahuuden ja hyvyyden lineaarinen muoto on yhä häilyväisempi. Nuorten näyttelijöiden käsissä ote iäisistä moraalikysymyksistä on raikas. Tragikomedia ei saa yleisön puhuttelun johdosta haitallisen paasaavia sävyjä vaan onnistuu kritiikkinsä ronskissa viiltävyydessäänkin hauskuuttamaan.
